Rage

Taiteilijoilla on alasta riippumatta jonkinlainen kulta-aika. Tämä kulta-aika loppuu yleensä joko suosion hiipumiseen, huumeiden yliannostukseen tai harvinaisemmin tyylikkääseen huipulla lopettamiseen. Koska heroiiniriippuvuus ei ainakaan vielä ole uskottavan pelintekijän merkki, on meidän alallamme jouduttu tyytymään näistä vaihtoehdoista kahteen vähemmän lopulliseen.

Id Software on firma, joka käytännössä loi ensimmäisen persoonan räiskintäpelit ja lajityypin legendaarisimmat pelit, kuten Quaket ja Doomit. Mikään huuma ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ja niinpä viime vuosina firma onkin joutunut tyytymään vanhojen tuotemerkkiensä lypsämiseen ja uudemman tekijäsukupolven menestyksen seuraamiseen vierestä.

Nyt kuitenkin asiaan on luvassa muutos, sillä idin uusi räiskintäpeli Rage on pitkästä aikaa ensimmäinen firman peli, joka ei nimensä puolesta yritä ratsastaa tekijöidensä historialla. Tämä on erinomainen asia, ja muutamat viittaukset firman vanhoihin peleihin ovat itse asiassa tyylillä tehtyjä ja jopa hauskoja.

Rage sijoittuu tulevaisuuteen, jossa massiivinen meteoriitti Apophis on muuttanut kauniin sinisen planeettamme keltaiseksi hiekkamereksi ja hoitanut liikakansoitusongelman Äiti Maan puolesta. Hajaantunut, hukassa oleva ihmiskunta hakee turvaa harvoista asutuskeskuksista ja erilaisista jengeistä.

Pelaaja on ennen suurtuhoa maanalaiseen bunkkeriin eli ”Arkkiin” kryogeenisessä unessa nukutettu, tarkemmin nimeämättä tai esittelemättä jäävä henkilö, joka kapselista herätessään huomaa elintoimintoja ylläpitävien järjestelmien pettäneen. Oman Arkkinsa ainoa henkiinjäänyt lähtee hakemaan turvaa ulkomaailmasta, ja sotkeutuu heti ensimmäisillä askelillaan paikallisten täysjärkisten ja vähemmän järkevien jengiläisten väliseen kahinaan.

Tästä saa alkunsa hiukan päälle kymmenen tunnin mittainen tarina, joka kyllä vastaa muutamiin kysymyksiin mutta ei tarjoa mitään erityisen huumaavia juonenkäänteitä tai esittele sankarimme menneisyyttä sen tarkemmin. Mitäpä turhia.

Aihepiiriltään Rage ei ole kovinkaan omaperäinen, sillä postapokalyptiseen maailmaan sijoittuvia erinomaisia pelejä on viime vuosina nähty Falloutien ja Borderlandsin muodossa. Koska autoilu on Ragessa oletusarvoisesti melko tärkeässä osassa, ei sitä pelatessa voi välttyä vertaamasta sitä Borderlandsiin.

Taivaallista rallia

Koska id on hankkinut käytännössä kaikki meriittinsä ensimmäisen persoonan räiskinnän saralla, ei liene kauhean suurin yllätys, että pääpiirteittäin tämä puoli toimii. Vastaan tulevat viholliset ovat mukavan erilaisia. Taktiikkansa ja ammusvalintansa joutuu oikeasti sopeuttamaan kulloiseenkin vastustajaan, jotta taistelu niitä vastaan olisi mielekästä. Seinille hyppivät ghostit, kilpiensä ja panssariensa takana piilotteleva mystinen Authority ja liekinheittimiin sekä erilaisiin robotteihin luottavat gearheadit ovat vain osa vastaantulevista vihollisryhmittymistä.

Alun onneton peruspistoolin ja yläasteen tupakkapaikallakin nauruja keräävän mönkijän muodostama arsenaali on pelaajan piinana kutakuinkin pari ensimmäistä tehtävää. Tämän jälkeen seuraa suorastaan hengästyttävä ryöpytys, kun pelaajan ulottuville asetetaan lähes peräjälkeen haulikkoa, rynnäkkökivääriä ja vaikka mitä.

Siinä missä normaaleilla ammuksilla täysin turha peruspistooli lähinnä tappaa vihollisen nauruun ja käyttäjänsä itkuun, on muissa aseissa onneksi asiankuuluvaa potkua. Monet vihollisista ovat tosin varsin raskaasti panssaroitua sorttia, ja tehokas tappaminen käytännössä vaatii sitä, että pääosumat ovat hanskassa. Pelin aseiden ammusmäärää rajoittaa vain kulloinenkin rahatilanne, sillä varsinainen ammusmaksimi on niin korkea, ettei sitä millään kerkeä yhdessä tehtävässä tuhlaamaan.

Perinteisen id-henkisen räiskinnän lisäksi pelissä myös ajetaan, ja tämä osa-alue on itse asiassa melko hyvin tasapainossa. Juonen edellyttämiä autokisoja on käytännössä pari kappaletta, ja ne ovat vaikeustasoltaan allekirjoittaneen kaltaiselle ei-autopeliaktiivillekin todella helppoja.

Autoihin hankitaan varusteita muusta pelitoiminnasta erillisillä merkeillä, joiden keräämiseksi voi joko ajella erilaisia kisoja tai vain ammuskella rosmoja aavikolla ajelemisen lomassa. Mihinkään varsinaiseen ralliajeluun Rage ei siis paria onnetonta poikkeusta lukuun ottamatta pakota. Ajelu ei toisaalta missään tilanteessa harmita, koska ohjaus toimii ja vauhdin tunnetta piisaa.

Maailmanloppu on kierrätyksen alku

Rage mainostaa itseään avoimen maailman pelinä, mutta käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että juonen kulloisessakin keskuskaupungissa tulee pelin edetessä tarjolle erilaisia sivutehtäviä. Näistä osa on astetta merkittävämpiä ja omia karttoja omaavia, mutta suurin osa on joko paikaltaan suoritettavia tarkka-ammuntatehtäviä tai sitten uusilla vihollisilla kierrätettyjä vanhoja alueita.

Tällainen pelin keinotekoinen ”pidentäminen” on yksi Ragen ehkä ärsyttävimmistä piirteistä, mutta arvosteluversiossa Bethesdan antamien tietojen mukaan kaikkia sivutehtäviä ei vielä ollut avattu, vaan pelin alkuperäisenä ostaville on luvassa ainakin pari tuntia ekstrahupia.

Sivutehtävien mukanaolosta huolimatta varsinainen hahmonkehitys jää minimaaliseksi. Maastosta voi kerätä yleensä suhteellisen hyvin piilotettuja kasveja, joista voi sopivan reseptin löydyttyä sekoitella maksimiterveyttä nostavaa mikstuuraa. Muuten suurin osa kehityksestä on tiukasti juoneen sidottua, kuten kuolon hetkellä pelaajan henkiin palauttavan defibrillaattorin saamat päivitykset.

Muuten pelin luvattu 16–20 tunnin pituus tuntuu melko yläkanttiin vedetyltä. Suurimman osan sivutehtäviä suorittamalla ja muutamia autokisoja ajamalla oma peliaikani kellottui hiukan alle yhteentoista tuntiin, joten luvattuun tulokseen pääsemiseksi pitänee sekä suorittaa kaikki sivutehtävät että ajella autokisoja enemmän.

Toinen ärsyttävä pointti on se, että vaikka idin pelisuunnittelijat ovat selkeästi ottaneet askeleen kohti nykyaikaa uudelleenlatautuvine terveyksineen ja vihollisiin tarkentavine zoomauksineen, ikävä kyllä kenttäsuunnittelijat eivät ole tehneet samaa. Pelissä on monia kohtia, joissa logiikka ja oikean maailman fysiikka selkeästi mahdollistaisivat jostain kohdasta läpi menemisen, mutta tämän yrittäminen kostautuu joko näkymättömään seinään törmäämisenä tai äkkikuolemana.

Äkkikuolemien suhteen on syytä olla varovainen, koska vaikka Ragen voi itse asiassa tallentaa vaikka kesken tulitaistelun, automaattitallennuksia se tekee vain karttojen alussa. Tämä voi pahimmillaan maksaa kymmeniä minuutteja peliaikaa.

Näkymättömien seinien ja pelin keinotekoisen pidentämisen lisäksi Ragessa ei ole mitään suurempaa vikaa. Siinä ei toisaalta myöskään ole mitään ylitsevuotavan erikoista, joten lopputulos on jonkin sortin nollasummapeliä. Jos sen muutamat 90-lukulaiset pelisuunnitteluratkaisut voi ohittaa, on kyseessä ehdottoman viihdyttävä räiskintäpeli – viihdyttävä, näyttävä ja toimiva, muttei millään tasolla mullistava.