Se olen minä, Mar… Rayman!
Rayman Origins oli yksi vuoden 2011 parhaista tasohyppelyistä ellei jopa parhaista peleistä. Wii U:n odotettua heikomman myynnin vuoksi alun perin Nintendon konsolille räätälöity jatko-osa Legends nähdään myös muilla konsoleilla. Se on hieno asia, sillä vanhan koulukunnan tasoloikintaa ei Microsoftin ja Sonyn konsoleilla ole liiaksi.
Legends jatkaa tutuilla jäljillä: enintään neljä pelaajaa hyppii läpi erilaisten maailmojen pelastaakseen sinisiä teensie-otuksia. Rayman ja hänen ystävänsä Globox ovat nukkuneet vuosisadan ajan. Sinä aikana vanhan naavaparran Bubble Dreamerin painajaiset ovat ottaneet vallan ja syösseet maailman tuhon partaalle. Juonessa ei ole päätä eikä häntää, mutta ei pidäkään olla – Mariokin on pelastanut rakkaan prinsessansa jo ties kuinka monta kertaa.
Michel Ancelin johtama kehittäjäryhmä osaa loihtia hienoa grafiikkaa. Myönnän, että olen heikkona käsintehtyihin monikerroksisiin taustoihin, jotka pursuavat elämää. Animaatiot ja hahmojen toteutus ovat alansa kirkkainta kärkeä kaikilla mittareilla. Raymanin ei edes tarvitse taapertaa yksin, sillä irtoraajaisen huuliveikon seuraan lyöttäytyy liuta muita hahmoja, kuten viikinkiamatsoni Barbara. Onpa Wii U -versiossa mukana jopa Rayman Marion nutussa.
Ulkoasu ei tietenkään ole ykkösasia, vaan tärkeintä on pelaamisen hauskuus, ja sen Legends toden totta osaa. Mitä mielikuvituksellisimmat maailmat seuraavat toisiaan. Yhdessä hetkessä taistelen lasersäteitä ampuvaa lohikäärmettä vastaan. Ainoa mahdollisuuteni on juosta ja hyppiä tasolta toiselle lasersäteitä väistellen, kunnes pystyn heittämään timantin lohikäärmeen suuhun. Seuraavassa hetkessä pelaan minipeliä, jossa hyppyni täytyy ajoittaa kasarihitti Eye of the Tigerin mariachi-version rytmiin. Legends on hulluudessaan erittäin videopelimäinen videopeli.
Wii U:lla hyödynnetään konsolin tablettia. Hahmo juoksee tietyissä kentissä automaattisesti, jolloin Murfy-haltian avulla vaikutetaan muuhun maailmaan. Aluksi tablettipelaaminen tuntuu väkinäiseltä lisäykseltä, mutta mitä pidemmälle peli etenee ja vaikeustaso nousee, sitä paremmalta Montpellierin väen oivallukset tuntuvat. Vei myös jonkin aikaa oppia, että milloin täytyy katsoa televisioruutua ja milloin tabletin ruutua.
Moninpelaavia ei ole unohdettu, mutta nettipeli puuttuu. Wii U:lla neljä kaveria voi pelata haastetehtäviä kapuloilla ja yksi ohjaa tabletilla Murfya. Xbox 360- ja PlayStation 3 -versioissa pelaajia on neljä. Omat tuloksensa saa nettiin muiden ihasteltavaksi. Lisäksi löytyy hullunkurinen Kung Foot -minipeli, jossa pelaajat yrittävät lyödä pomppivan jalkapallon jommallakummalla puolella olevaan maaliverkkoon. Pallo syttyy liekkeihin ja liikkuu entistäkin nopeammin, kun sitä on potkittu riittävästi. Samalla sohvalla pelaaminen saa tunteet kuumenemaan ja sanasodan mukavasti käyntiin.
Rayman Legendsissä tiivistyy timantiksi sellainen ammattitaito ja luovuus, jotka ovat olleet pitkälti kateissa kaksiulotteisista tasohyppelyistä sitten 1990-luvun suuruuden päivien. Kaiken kruunaa säveltäjä Christophe Héralin lumoava musiikki, joka herättää upeasti seikkailunhalun. Raymanin seikkailut ovat tämän hetken parasta tasohyppelyä, jossa ei lue Mario.