On asioita, joita ihminen joko rakastaa tai vihaa. Pelaajan toimituksen huutoäänestämiin mämmiin, matelijoihin ja minttusuklaaseen voi nyt lisätä Rayman Raving Rabbidsin jänöt. Otukset tuijottavat lautasenkokoisilla silmillä, rääkyvät kuin syötävät ja törmäilevät kreisikomedian perinteitä kunnioittaen kaikkeen mahdolliseen.
Minusta ne ovat aivan mahtavia, mutta ei vaadi mielikuvitusta ymmärtääkseen, että monet eivät yksinkertaisesti voi sietää pelin maskotteja. Silloin on turha edes yrittää pitää koko uudesta Raymanistä.
Omituinen minipelikokoelma on suunnittelijalegenda Michel Ancelilta hämmentävä sivuaskel. Aiemminhan Ancel on Rayman-hahmon lisäksi tehnyt tosipelaajien rakastaman Beyond Good & Evilin ja Pelaajan vuoden 2005 parhaaksi lisenssipeliksi valitseman King Kongin. Nyt vuorossa on reilut 70 pikkupeliä eli käytännössä konseptia siitä, miten Wiin liiketunnistinohjainta voi parhaiten hyödyntää.
Erikoiset ohjausratkaisut ovat ehdottomasti paras ja liki ainoa syy innostua Raving Rabbidsistä. Ne osoittavat jälleen, kuinka Wii taipuu niin järjettömään huitomiseen kuin millintarkkaan osoitteluunkin.
Siksi on pakko ihmetellä, miksi Ubisoft vaivautuu kääntämään pelin muille pelikoneille. Tai no, voin helposti kuvitella jänisten nauravan koko matkan pankkiin.
Ei yksin, muttei yhdessäkään
Ristiriitaistahan se on, mutta Rayman Raving Rabbids ei ole Mario Party -tyylinen yhteispeli, mutta ei puhtaasti yksinpelikään. Itsekseen on nimittäin tylsä nauraa vitseille ja fyysiselle komedialle, jota syntyy ohjaimilla huitoessa.
Oikea määritelmä onkin, että tässä on sarja yksin pelattavia minipelejä, jotka ovat hauskimmillaan kaveriporukalla pelattuna. Toki mukaan mahtuu muutama pelitila, jossa kaverikin pääsee yhtä aikaa mukaan, mutta ne ovat selkeästi sivuosassa.
Parhaimmillaan ilo on, kun ohjaimia kierrätetään kädestä toiseen, jutellaan samalla levottomia ja tavoitellaan ennätyksiä. Kuka viskaa lehmän kauimmaksi moukarinheitossa, jossa liike ladataan pyörittämällä ohjainta pään päällä? Entä kenen käsi jaksaa pumpata Nunchukilla porkkanamehua pisimpään, jotta hyökkäävien jänöjen sukellusmaskit saa täytettyä?
Rayman Raving Rabbids todistaa myös, että hyvällä kuvasuunnittelulla päästään pitkälle. Kokonaisuus on yksi hauskimman näköisistä peleistä koko vuonna 2006 testiryhmämme kai keskittyi liikaa nauramiseen ja ilonpitoon huomatakseen, että teknisellä puolella hommasta puuttuu muun muassa tuki progressiiviselle kuvalle. Yhtälö on selkeä: sellaisesta puutteesta suuttuva tosikko tuskin pitää rääkyvistä jänöistäkään.
Lokeroidaan Raymaniä kuitenkin sen verran, että Wiin alkuvalikoimaan se sopii hyvin, mutta yltää vain hieman Wii Playtä pidemmälle kokonaisen pelin näkökulmasta. Tässäkin leikissä otetaan vielä kaikki irti siitä, että Wiillä pelaaminen on niin uutta ja hauskaa.
Nyt kun Ancel on saanut tehdä kokeilunsa, toivottavasti parhaat pelimekaniikat, kuten loistavasti toimiva valopyssyosuus ja hauska rytmipeli, löytävät tiensä miehen seuraavaan suureen Wii-seikkailuun.
LIIAN HULLUA MUSIIKKIA!
Misirlou on kärkisijoilla listassa niitä kappaleita, jotka jokainen on kuullut, mutta harva osaa nimetä. 1900-luvun alkupuolelta peräisin oleva kreikkalainen kappale on soinut niin Ateenan olympialaisissa kuin Pulp Fiction -elokuvan alussakin. Black Eyed Peas sämpläsi sitä Pump It -kappaleen koukuksi, Taxi-elokuva käytti sitä ja sen tahtiin on tampattu teknobileissä Jungle Fiction -nimellä. Onpa kappale niin rakas monille Välimeren rannikon asukkaille, että he uskovat kappaleen olevan heidän kotimaansa vanhaa kansanmusiikkia. Raymanissä Misirlou pyörii läpi pelin hulvattomana teemana, jonka melodian yllä jänikset kirkuvat.