Avoin preeria kutsuu
Pelialan suurimpia mysteerejä tänä vuonna on se, miten mikään sivusto tai lehti onnistui arvostelemaan Rockstarin uutukaisen sen julkaisuviikolla. Red Dead Redemption 2 ei ole nimittäin mikään piskuinen peli. Ei, se on pelaajalleen ikuisuusprojekti, jonka parhaat palat avautuvat vain viettämällä lännenmiehen arkea kymmeniä ja kymmeniä tunteja pääjuonen ulkopuolella. Muistettavimmat kohdat eivät ole valmiiksi purkitettuja, vaan ne on löydettävä itse. On teltan ovensuusta avautuva auringonlasku vuorilla. On ennätyskokoinen kalanvonkale, jonka narrasit koukkuun kylmänä ja sateisena aamuna. On aamukahvit, jotka keittelet junaryöstön jälkeen.
Rockstar, hyvässä ja tunnetusti myös pahassa, on pelistudiona ainutlaatuisessa asemassa. Sillä on rahaa ja aikaa tehdä tasan mitä se lystää, ja Houserin veljekset voivat siksi puskea pelialan tunnettuja lainalaisuuksia vastaan. Niinpä Red Dead Redemption 2 ei ole sellainen peli, jota Rockstarilta on totuttu odottamaan. Pohjalla on toki sama tekniikka ja tyyli on kuin ennenkin, mutta nyt tuntuu, että tässä on kaksi keskenään taistelevaa peliä. Ensimmäinen puoli on elokuvamainen ja tarkkaan käsikirjoitettu seikkailu, jota näiltä tekijöiltä on totuttu näkemään. Toinen on yllättävämpi. Studion GTA-pelejä on totuttu kutsumaan rötöstelyn hiekkalaatikoiksi, joissa pelaaja on saanut rellestää vapaasti mutta aina pintapuolisesti. Nyt ei puhuta enää hiekkalaatikosta vaan simulaatiosta. Red Dead Redemption 2 on western-simulaattori, joka mallintaa 1800-lukulaista maailmaansa piinaavan tarkasti parrankasvua ja hevosten kakkaamista myöten.
Tarinallisesti se on jatko-osa tai oikeammin esiosa vuoden 2010 Red Dead Redemptionille, jossa kierot lainvalvovat pakottivat John Marstonin, eläköityneen lainsuojattoman, etsimään ja tappamaan vanhat toverinsa. Uusi peli alkaa 12 vuotta aiemmin vuonna 1899, kun samainen jengi pakenee karismaattisen pomonsa Dutch Van Der Linden johdolla Blackwaterin kaupungista epäonnistuneen keikan jälkeen. Ensimmäisessä pelissä kuulutettu villin lännen kuolema on jo silloin ilmassa, ja jengi joutuu pakenemaan uudestaan ja uudestaan halki Amerikan samalla, kun kohtalo tuntuu valmistelevan jonkinlaista vääjäämätöntä päätepistettä.
Keltanokka Marston on – tai hänen pitäisi olla – sivuhahmo, ja antisankarin viitan pujottaa harteilleen jengin kokeneempi Arthur Morgan. Roger Clarkin ääninäyttelemä Arthur on mielestäni Rockstarin paras ja hienovaraisimmin kirjoitettu pelisankari koskaan. Paljon nähnyt mies kaipaa länteen preerian rauhaan, mutta uskollisuus, kieroutunut kunniakäsitys ja Dutchin höpöpuheet vetävät häntä mukaan väkivallan ja koston kierteeseen.
Supliikkimies Dutch on pelin ytimessä olevan parikymmenpäisen rosvoperheen isähahmo, jonka idealistinen visio parhaasta mahdollisesta Amerikasta ja vapaudesta kuulostaa hyvältä, kunnes todellisuus potkii naamaan. Arthur on kaiken toteuttaja ja sijaiskärsijä, joka yrittää uskoa, vaikka hänellä on kyynisempi ja todellisempi ote maailmasta. Arthur nyökyttää kärsivällisesti, tuskastuneena tai kuivan huvittuneena, kun ihminen toisensa jälkeen ryhtyy tyhmyyksin, jotka eivät pääty hyvin. Silti hän jaksaa hyvin samastuttavasti toivoa, että ehkä horisontissa siintää onnellinen loppu.
Rockstar ei osaa kuitenkaan päättää, onko tämä Arthurin vai Marstonin tarina. Marstonin poika ja vaimo esiintyvät sivuhahmoina, ja pelillä on Tähtien sodan esiosien tavoin sairaalloinen tarve selittää kaikki ensimmäiseen peliin johtaneet Marstoniin liittyvät tapahtumat aivan liian tarkasti. Se hajottaa juonta erityisesti loppupuolella tavalla, joka jakanee mielipiteitä vahvasti.
Arthurilla on tilaa kasvaa Marstonia kiinnostavammaksi hahmoksi siksi, että hän on ensi kertaa Rockstarin historiassa roolipelimäisempi tyyppi, joka muovautuu pelaajan valintojen mukaan pääjuonen ulkopuolella. Jos Red Dead Redemption 2:lle pitäisi hakea peliverrokkia, se olisi Rockstarin aiempien pelien sijasta megaroolipeli The Witcher III, joka oli samalla tavoin avoimen maailman pelien suuri uudistaja. Tässä tapauksessa ei ole kyse vain koosta tai grafiikasta, vaikka niitä voi toki suitsuttaa. Rockstarin villi länsi on valtavan suuri, järjettömän yksityiskohtainen ja graafisesti ylivertainen pelimaailma, mutta parasta siinä on se tapa, jolla se antaa pelaajalle tekemistä.
Yksi pelin neronleimauksista on päämajana toimiva ja juonen mukaan siirtyvä leiri, jossa Arthur rikoskumppaneineen asuu. Se tuntuu elävän aivan omaa elämäänsä. GTA IV:stä muistetaan ärsyttävä serkku, joka ahdisteli pelihahmoa kaikenlaisiin sivutoimiin. Leiri on saman idean onnistunut versio. Se on lämpimältä ja turvalliselta tuntuva paikka, josta löytää kalastuskaverin tai juttuseuraa, kun ei jaksaisi lähteä taas yhdelle pitkälle tehtävälle. On tietysti katkeransuloista muistaa, että ensimmäisen pelin tarinan tuntien osa näistä sympaattisista rosmokavereista odottaa vain vääjäämätöntä kuolemaa.
Kartalla on tietysti kaupunkeja, kauppoja ja tehtäviä, joiden välillä ratsastellaan. Hevoset ovat tietysti myös ruokittavia ja hoidettavia kavereita, joiden menettäminen sattuu oikeasti. Pikamatkustus on myös eliminoitu pelistä railakkaasti. Jengin leiristä voi hypätä nopsaan pois, mutta takaisin on tultava konin selässä. Junallakin pääsee, mutta joka paikan vieressä ei ole asemaa. Tämä on peli, jossa yksi ilta voi hyvin kulua pelkkään matkusteluun, mutta yllättäen se ei ole huono homma. Pelimaailma on nimittäin täynnä tapahtumia, joihin pelaaja voi reagoida haluamallaan tavalla – tai olla reagoimatta niihin mitenkään. Matkamiestä on saattanut purra käärme, puskissa voi olla vankikarkureita, tai joku voi kaivata kyytiä. Haluatko olla ystävällinen tai vihamielinen? Haluatko ensin auttaa jotakuta ja sitten ryöstää tämän? Tahdotko vain jatkaa matkaasi? Monimuotoiset kohtaamiset tuntuvat eläviltä ja pyörivät omia aikojaan, eikä pelaajaa lukita keskusteluihin tai animaatioihin. Niinpä ne eivät tunnu mekaanisilta viihdepaketeilta vaan elävän maailman osilta.
Pelikokemusta määrittää pitkälti se, kuinka monimuotoista ja monimutkaista Rockstar on pelaamisesta halunnut. Kun Arthurin harrastuksissa on ratsastusta, metsästystä, kalastusta, askartelua, leiriytymistä, puukonheittoa, lassoamista, lähitaistelua, valokuvausta, arkeologiaa, kokkausta ja luoja ties mitä, ohjaimen jokaiseen nappiin on tungettu toiminto tai kaksi. Kun esimerkiksi yrittää taistella ratsain, tuntuu, että sormien pitäisi venyä mustekalamaisesti neljään tai viiteen eri paikkaan samaan aikaan.
Ammuskelu on tuttua uudemmista GTA-peleistä. Se tarkoittaa koko pelin läpi ja vihollisista ja aseista riippumatta jähmeähköä suojaräiskintää, jossa oleellista on napsia vihut ottamalla ne hollille automaattitähtäyksellä ja siirtämällä tähtäintä piirun verran kohti päänuppia. Arthur liikkuu tankkimaisesti ruumiinfysiikkansa rajoittamana, mikä on myrkkyä viiveetöntä ja nopeaa ohjausta rakastaville räiskintäpelaajille, mutta se sopii kumman hyvin pelin realistiseen tyyliin. Kuten samaan teemaan sopii, metsästys on räiskintänä itse asiassa taistelua haastavampaa ja kiinnostavampaa. Hyvien nahkojen keräily edellyttää vaikkapa myrkytettyjen nuolien käyttöä tai puhvelin hitaasti mutta varmasti lannistavaa keuhko-osumaa. Hevosen fysiikkapohjainen liike tuo pelille suuren osan sen tahattomasta komediasta. Laskekaapa huviksenne, kuinka monesti ohjaatte pollen suoraan päin puuta ja lennätätte Arthurin lähimpään pöpelikköön.
Peli antaa vahvan tunteen siitä, että tämä on Rockstarille aikuistumisen hetki. Kässärissä on hetkiä aiemmasta pölhöhuumorista, mutta se on totuttua kunnianhimoisempi ja vakavampi. Pelikokemuksena tämä cowboysimu on hidas, rauhallinen ja jopa pohdiskeleva. Kun välillä tulee vastaan perinteisempiä tehtäviä, joissa ammutaan kerralla 40 päälle hönkivää maantierosvoa tai apulaissheriffiä, peli tuntuu suorastaan rikkovan omia sääntöjään.
Aivan uskomatonta on se, kuinka hyvin ruudulta välittyy amerikkalaisen luonnon kauneus ja monimuotoisuus muka-Louisianan soilta aina muka-Kalliovuorille asti. Moni länkkäripeli yrittää kertoa pelaajalle siitä, kuinka preerialla tuntee itsensä vapaaksi. Red Dead Redemption 2:n merkittävä saavutus on siinä, että se saa Arthurin lisäksi myös pelaajan uskomaan siihen ihan oikeasti. Täydet pisteet tulevat siksi ennen kaikkea tälle ihmeelliselle pelimaailmalle, joka ei tarvitsisi tuekseen minkäänlaisia toimintakohtauksia tai juonenkäänteitä. Paikalla oleminen riittää.
Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun 2018 numerossa 195.