Red Faction: Armageddon / Arvostelut / pelaaja.fi

Red Faction: Armageddon

5.08.2011 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
4

Voi Marsia ja marsilaisia. En nyt puhu pienistä vihreistä miehistä, vaan planeetan futuristisista ihmissiirtolaisista. Kuten Red Faction -pelit ovat jo useasti osoittaneet, Marsissa ei ole helppoa. Paha suuryhtiö on juuri kammettu vallasta kolme peliä kestäneen sisällissodan jälkeen, mutta rauhasta ei ehditä nauttia kuin pari vuosikymmentä, ennen kuin planeetta on taas katastrofin partaalla. Erinäisten hämmästyttävien yhteensattumien kautta pelaajan ohjastama Darius Mason – edellisen pelin sankarin jälkeläinen – junaillaan vapauttamaan Marsin pinnan alla vuosituhansia piileskellyt muukalaisrotu, joka pistää suurimman osan siirtolaisista poskeensa silmänräpäyksessä. Samaan syssyyn ekoterroristit räjäyttävät terraformerin eli planeetan keinotekoista ilmakehää ylläpitävän ihmevempaimen. Nyt Masonin pitäisi tuhota ötökät, kunnostaa terraformer ja pelastaa vielä maineensakin, sillä siirtolaiset saavat hyvin pian tietää, kuka ötököiden vapautuksesta oli olevinaan vastuussa. On siinä yhdelle miehelle tekemistä!

Suljettu maailma

Otetaan heti alkuun ne dramaattisimmat uutiset: Red Faction Armageddon ei ole enää avoimen maailman peli, kuten mainio Guerrilla aikanaan. Pelin tuottajan mukaan syynä oli se, että nykyinen tekniikka ei antanut heille mahdollisuutta tehdä avoimesta Marsista niin täyteen tungettua paikkaa kuin he olisivat halunneet. Niinpä pelistä tuli kuulemma sellainen olo, että pelaaja ajeli hupipisteestä toiseen tylsien erämaiden läpi. Miksi emme siis siirtäisi hupipisteitä omiksi kentikseen ja eliminoisi tylsyyttä? Näin siis paperilla, mutta käytännössä ei käynyt ihan yhtä ruusuisesti. Tunnelijuoksu itsessään ei ole mitenkään kamalaa puuhaa, sillä kentissä on yllättävän paljon tilaa ja tunnelin päässä odottaa aina suunnaton huone, jossa tuhottavaa riittää. Tyypillisen taistelun aikana kaikki myös pistetään päreiksi kunnioitettavalla vauhdilla. Sitten tulee kuitenkin ongelma: ideana kun olisi edetä seuraavaan paikkaan niitä juuri äsken tuhottuja rakenteita pitkin. Peli ratkaisee tämän antamalla pelaajan käyttöön nanoforgen, ihmeellisen tieteisvempeleen, jolla romuttamansa tavarat voi maagisesti korjata. Jotenkin touhusta tulee silti turha olo. Ensin kaikki ammutaan romuksi, sitten korjataan ja kiivetään seuraavaan huoneeseen. Kuin kaivaisi ojaa vain päästäkseen sitten täyttämään sitä. Eikö kenttäsuunnittelua olisi voinut miettiä vähän paremmin? Tätä tylsän toiston fiilistä ei ainakaan karkota se, että suurin osa pelin vihollisista on niin sanotusti ältsin mälsiä. Pahat ihmiset on korvattu nälkäisillä muukalaisilla, jotka hyppivät seinältä toiselle tai juoksevat kita ammollaan pelaajaa kohti. Pelin alussa tunnelma on hektinen ja muukalaiset tuntuvat pelottavilta vihollisilta, mutta kohtapuoliin pelaaja saa käyttöönsä ne pelin parhaat aseet, minkä jälkeen muukalaisten elinaika mitataan sekunneissa. Kuten jokainen arvaa, tämä syö välittömästi pelin hohtoa. Mitä hauskaa on vihollisissa, joissa ei ole mitään haastetta? Tolpasta toiseen hyppivät örmöt tuntuvat enemmän ampumaradan maalitauluilta kuin oikeilta vastustajilta. Myöhemmin peli yrittää sekoittaa pakkaa. Örmyt vaihtuvat hetkeksi marsilaisiin – siis nyt niihin vihreisiin miehiin – ja sinko taistelurobottiin tai erilaisiin ajoneuvoihin. Ajoneuvo-osiot tosin paljastuvat pian kirjaimellisiksi ampumaradoiksi, joissa pelaaja lanaa kumoon pari sataa vihollista vasurilla. No, ainakin näissä osioissa se pelin tuhovoimainen spektaakkeli pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Eihän Armageddon toki miksikään fiaskoksi muutu, mutta muistelen silti kaiholla Guerrillan taistelukohtauksia, joissa viholliset tuntuivat aina vaarallisilta ja jouduin koko ajan reagoimaan lennosta, etteivät superyhtiön pahikset muuttaneet minua vapaustaistelija-jauhelihaksi. Armageddonin aikana taas en tainnut kuolla viittäkään kertaa.

Ei siinä vielä kaikki!

Reilun kahdeksan tunnin mittainen yksinpeli on kuitenkin vain osa Red Factionin kattauksesta. Sen ohella tarjoillaan moninpelimuhennosta kaaos-salaatilla höystettynä. Edellisen pelin pelaajat vastaan pelaajat -moninpeli on historiaa ja sen tilalle on heitetty Horde-mallinen ratkaisu, jossa yhdestä neljään pelaajaa taistelee alati kovenevien vihollisaaltojen läpi kohti palkintojaan. Infestation-pelitilan suurin juju löytyy nanoforgesta. Korjauksen ohella se antaa pelaajalle myös erilaisia supervoimia, joilla voi vaikka pyyhkäistä paineaallolla viholliset tieltään tai jäädyttää kaikki viholliset ympäriltään. Toki voimat toimivat yksinpelissäkin, mutta Infestationissa ideana olisi kombotella niitä. Yksi pelaaja käynnistää supervoiman, joka moninkertaistaa hänen tekemänsä ja ottamansa vahingon, mutta toinen paikkaa haittapuolen käynnistämällä oman suojakenttänsä. Ja niin edelleen. Infestation on ihan hauska idea, mutta vastaavia Horde-tilan kopioita löytyy nykyään joka pelistä, joten käsite alkaa olla jo vähän nähty ja olisi kaivannut todella tuoreita ideoita, joita ei nyt löytynyt. Hauskaa ajanvietettä se on silti muutamaksi illaksi. Minulle se suurin houkutin oli Ruin-pelitila, joka on uusittu versio edellisen pelin Wrecking Crew -tilasta. Ideana on taas valita haluamansa aseet ja sitten aiheuttaa minuutin aikana niin paljon kaaosta kuin mahdollista. Mitä enemmän erilaisia asioita ruudulla räjähtelee ja kaatuu, sitä korkeammaksi pistekerroin nousee. Hauskaahan se Ruin yhä on, mutta ei niin hauskaa kuin se voisi olla. Leaderboardit olivat oiva alku, mutta mihin jäi moninpeli? Edes samalla konsolilla? Ohjaimen kierrätys pelaajalta toiselle on ihan hauskaa, mutta kunnon pelitilat olisivat pitkittäneet hupia reippaasti. Vaikka se on yhä pelin tähtihetki, kokonaisuutena myös Ruin tuntuu niin Armageddonilta: hyvä idea, joka olisi ollut parin viilauskierroksen päässä todella hyvin toimimisesta.

Takapakkia

Kunnioitan Red Faction -tiimin yritystä kehittää pelisarjaa heidän mielestään parempaan suuntaan, mutta nyt siinä ei ole onnistuttu. Jos peli yrittää vaihtaa avoimen maailman kohelluksen tiukan suunniteltuun ja skriptattuun tunnelijuoksuun, kyseessä pitäisi olla selvä vaihtokauppa: vaihdetaan avoimen maailman sisällön määrää ja kaaosta hallitumpaan ja suunnitellumpaan pelikokemukseen, jossa tiimi masinoi pelaajan pään menoksi toinen toistaan kamalampia ansoja. Nyt niin ei ole käynyt, vaan Armageddon tuntuu välimallin peliltä. Kentät ovat rajoittuneempia kuin ennen, mutta sisältönä löytyy vain melko vaisua kaaosta ja tylsää taistelua. Niitä hyviä puolia pelissä näkyy vain ajoittain, jolloin Armageddon myös antaa viitteitä siitä, millainen se olisi voinut olla. Niinpä käteen jää paketti, joka olisi puhtaasti omilla meriiteillään tarkasteltuna perustason hahmon takaa kuvattu räiskintä, mutta Red Faction: Guerrillan seuraajana melkoinen pettymys.

Parempaa viihdettä

Jos Red Faction kiinnostaa enemmän, tutustu toki netin välityksellä Red Faction: Guerrillaa varten tehtyihin Future Weapon -sarjan erikoisjaksoihin. Pienissä spoteissa sarjan sotilashenkinen juontaja esittelee pelin aseistusta ja tarjoaa ilmaiseksi parempaa viihdettä kuin Armageddon.

Olitte melkein voittajia

Kun THQ lennätti toimittajat katsomaan Armageddonia huhtikuun alussa, tapahtumassa järjestettiin Ruin-pelitilan kilpailu, jonka voittaja olisi pokannut lehtensä lukijoille hillittömän hienon Red Faction -tavarapaketin. Keikuin johtosijalla aivan viime hetkille saakka ja näin jo sieluni silmin Pelaajan lukijan vastaanottamassa palkintoa silmät kiitollisuuden kyyneleistä kiiltäen. Sitten Italian ihme puhalsi takavasemmalta ohi. Epäilen dopingia!

6/10

Kommentit

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Roima harppaus taaksepäin Guerillasta

Käyttäjän Johnny___ kuva
Johnny___
Käyttäjän Harakka kuva
Harakka

Ihan pelattava, mutta huonompi kuin Guerilla

Käyttäjän Je__FF kuva
Je__FF

hyvä peli, mutta miinusta vapaapelin poistosta