Red Steel 2 / Arvostelut / pelaaja.fi

Red Steel 2

1.04.2010 // Kirjoittanut: Tero Lehtiniemi
25

Wiin julkaisunimikkeisiin lukeutunut Red Steel oli ensi kuulemalta todella kiinnostava peli. Pitihän sen pelimekaniikan ytimenä olevan miekkailun hyödyntää Wiin uusia ja mullistavia liikkeentunnistusominaisuuksia täydellisesti. Ilmeisesti sekä tekniikan puutteellisuus että kiire tekivät pelin tekijätiimille tepposet, sillä lopputulos oli surkeiden ja huonosti tottelevien kontrollien vuoksi todella epämiellyttävää pelattavaa.

Jatko-osa Red Steel 2 hylkääkin lähes kaiken edeltäjästään. Ainoastaan ammuskelua ja miekkailua yhdistävä pelimekaniikka on tallella. Uutta ovat niin sankari, pelimaailma, juoni kuin MotionPlus-tukikin. Tai ei edes tuki, peli ei nimittäin toimi laisinkaan ilman tätä lisäpalikkaa.

Pelin asetelma yhdistää omaperäisesti sekä japanilaista samuraikulttuuria että lännenleffameininkiä. Sen tarina sijoittuu Caldera-nimiseen kaupunkiin, jota pahamaineinen rikollisjengi pitää vallassaan. Pelaaja on muistinsa menettänyt mies, jonka taju palaa samalla hetkellä kun rikollisjengiläiset ovat tappamassa häntä.

Ainoa asia mitä mies muistaa menneisyydestään on se, että hän osaa ampua ja käyttää miekkaa erinomaisesti. Pian selviääkin, että hän on Calderassa vaikuttaneen soturiklaanin jäsen, mutta jostain syystä karkotettu kaupungista. Miksi näin, ja miksi Jackals-rikollisjengi on juuri hänen henkensä perässä? Pelin tarina jakaantuu suhteellisen lyhyisiin tehtäviin, joissa pelaaja sekä auttaa Calderan asukkaita että pistää kapuloita Jackals-jengin suunnitelmien rattaisiin.

Wiin MotionPlussaa parhaimmillaan

Pelin ytimessä on luonnollisesti sen taistelujärjestelmä, joka tällä kertaa toimiikin suorastaan esimerkillisesti. Homma toimii kutakuinkin niin, että Wiimoten osoittama kohta ruudulla on aseen tähtäin, ja B:tä painamalla ammutaan. Wiimotea eri suuntiin ja erilaisilla voimakkuuksilla heiluttamalla taas heiluu katana.

Tämä ei itsessään vielä kuulosta järin hienolta tai innovatiiviselta, mutta tapa, jolla koko komeus on toteutettu, on loistava. Sivallukset, pistot, viillot ja torjunnat hoituvat kaikki todella sulavasti, ja iskun voimakkuuteen voi vaikuttaa sillä, kuinka pitkälle taakse ”miekan” vie. Tämä on tärkeää, koska osa vihollisista on panssaroitu niin vahvasti, etteivät perusiskut pysty näihin. Myös väistöliikkeiden suorittaminen on helppoa ja sulavaa.

Vaikka aseen käyttöön ei juuri pakotetakaan, on sen ja miekan sujuva yhteispeli paras avain menestykseen. Vihollisia voi esimerkiksi ampua polveen, jolloin ne kaatuvat tuskissaan, valmiiksi tappaville ja bonusrahaa tuottaville viimeistelyiskuille. Erilaisia erikoisiskuja on varsin kattava määrä, ja niiden kaikkien hallinta opetetaan varsin kattavan tutoriaalijärjestelmän kautta.

Taistelujärjestelmän ainoat ongelmat ilmenevät, kun vastassa on useita vihollisia. Vaikka peli antaakin varsin hyvät työkalut useita vihollisia vastaan sekä erilaisten tainnutusten että miekan luoteja torjuvan ominaisuuden avulla, pelin tapa laittaa sekä lukitseminen että kohteen vaihto Z-nappulaan taakse aiheuttaa tiukoissa tilanteissa harmillista sekaannusta.

Tätä harmillista pikku ongelmaa lukuun ottamatta peli on kouluesimerkki siitä, miten miekkailumekaniikka pitäisi Wiillä hoitaa. Iso kiitos tästä lienee MotionPlussalle, jota tällä kertaa kyllä hyödynnetään todella vaikuttavasti.

Tylsä miekka ei leikkaa

Vaikka pelin taistelumekaniikka itsessään toimiikin kuin napalmi köyhyyteen, valitettavasti ongelmiakin löytyy. Pelin cel-shadetettu, hieman Borderlands-henkinen taide on hahmografiikoissa parhaimmillaan. Hahmot ovat sulavasti animoituja, niiden hyökkäykset on helppo ennustaa ja koko toiminta itsessään on toteutettu todella vakuuttavasti.

Valitettavasti pelin graafinen anti ei kanna ihan loppuun asti. Caldera on nimittäin yleisilmeeltään todella, todella tylsä. Putkimainen, laatikolta tuntuva arkkitehtuuri tuo mieleen 1990-luvun alun 3d-räiskinnät tyyliin Strife ja Doom, eikä tätä enää 2010-luvulla voi pitää minkäänlaisena meriittinä. Taistelun ulkopuolella pelin ulkoasu on yksinkertaisesti tylsä, pahimmillaan jopa luotaantyöntävää.

Ja jos maisemien katsominen on tylsää, niin itse pelin juonikaan ei pärjää paljonkaan paremmin. Tehtävät ovat juuri sopivan lyhyitä, että niitä on helppo läpäistä pienissä pätkissä. Toisaalta peliä ei uskaltaisi sulkeakaan kesken tehtävien, johtuen sen suhteellisen mielivaltaisesta tallennusjärjestelmästä, joka tallentaa kesken tehtävien vähän miten sitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan. Tilannetta eivät myöskään paranna tylsä juoni, surkeat ääninäyttelijät tai peliä ”piristävät” minipelit kuten kassakaappien avaaminen. Näissä pelin muuten erinomaisen vastaanottava ohjausmekaniikka tekee yhtäkkiä tenän, ja touhua voi diplomaattisesti kuvailla sanoin hermoja raastava.

Muutenkin taistelun ulkopuolinen pelaaminen tuntuu ihmeelliseltä tervanjuonnilta. Pelintekijät ovat sortuneet ongelmanratkaisuissa ja vastaavissa ihmeellisiin Metroid Prime 3 -tyylisin ”jee, meillä on hieno liikkeentunnistus” -kikkailuihin, joiden ainoa seuraus – ei välttämättä tarkoitus – on pelaajan totaalinen ärsyttäminen.

Hyvä, varoittava esimerkki

Red Steel 2 on ehkä harmittavin peli, mikä on pitkään aikaan tullut vastaan. Siitä nimittäin oikeasti tekisi mieli pitää ja nauttia. Valitettavasti siitä on vain tehty uskomattoman vaikeaa. Pelkkä komea hahmografiikka ja hieno taistelumekaniikka eivät valitettavasti tee peliä.

Mikäli käsikirjoitukseen ja pelimaailman mukaansatempaavuuteen olisi kiinnitetty edes hiukan enemmän huomiota, voisi alapuolella komeilla aivan toisenlainen numero. Tällaisenaan Red Steel 2:ta ei yksinkertaisesti ole kiva pelata. Se on lähes täysin hengetön, ei tempaa mukaansa eikä pelkkä taistelu kanna näin pitkää peliä loppuun asti.

Lohdullista siinä on kuitenkin kaksi asiaa. Ensinnäkin Red Steel 2 oikeasti todistaa sen, kuinka vaikuttaviin kontrolleihin konsolilla oikeasti pystytään Wii MotionPlussan avulla. Samalla se toimii sekä esimerkkinä muille pelintekijöille siitä, mikä on liikkeentunnistuskontrollien tämänhetkinen rima, ja toisaalta osoittaa pelin tekijätiimille sen, että teknisellä puolella rahkeita riittää, kunhan seuraavaan peliin laitetaan hiukan lihaa luiden päälle.

Niin, ja onhan se peli oikeasti aika hyvää kuntoilua. Wiimoten ja Nunchukin langaton liitin on kuitenkin juttu, jota kaipaa jatkuvasti. Hektinen toiminta, johto ja irtaimisto: hyvin, hyvin huono yhdistelmä.

Teiniväkivaltaa

Varsin väkivaltaisesta teemastaan huolimatta Red Steel 2 on ikärajaltaan täysin teinikamaa. Vaikka maassa makaavien vihollisten lopetusliikkeet ovat toisinaan dramaattisuudessaan suorastaan tylyjä, ei verta lennä missään vaiheessa pisaraakaan. Niinpä peli on väkivaltaisen ilmaisunsa puolesta soveltuvaa viihdettä myös hieman nuoremmalle pelaajapolvelle. Vielä kun se peli saataisiin jostain...

5/10

Kommentit

Käyttäjän ukkopekka kuva
ukkopekka
Käyttäjän realgamer kuva
realgamer
Käyttäjän zamanlee kuva
zamanlee
Käyttäjän kilkka78 kuva
kilkka78
Käyttäjän Kalifornia Jani kuva
Kalifornia Jani

mahtava peli

Käyttäjän makke111 kuva
makke111

japani on paska maa, mutta hyvä yri kuitenki

Käyttäjän Karvanaama kuva
Karvanaama
Käyttäjän artapo kuva
artapo
Käyttäjän Dufurt kuva
Dufurt

5? Kyllä tämä huomattavasti parempi peli on.

Käyttäjän MikkoK kuva
MikkoK