Muistojen tie on suora
Vuoden 2012 GamesComissa hypejunan käynnistänyt Remember Me on vihdoin täällä. Tulevaisuuden Pariisiin sijoittuva tieteisseikkailu asettaa pelaajan ironisesti oman muistinsa menettäneen muistinmetsästäjän puikkoihin maailmaan, jossa väestö on vienyt sosiaalisen median aivan uudelle tasolle. Kansa myy muistojaan, joita sitten muokataan, rakennetaan ja istutetaan maksavien asiakkaiden päähän paremman ja iloisemman elämän toivossa. Rahakkaiden ei tarvitse elää surussa, ja aivotoimintaa monopolisoiva suuryhtiö porskuttaa vallan huipulla.
2080-luvun Neo-Pariisin ylimystön muistovalheinen utopia on tietenkin vain osa totuutta. Vanhan kaupungin syvien raunioiden ja viemäreiden kätköissä elävät Klonkku-mutantit ovat muistoilla leikkimisen kääntöpuoli. Entiset ihmiset, joiden some-riippuvuus meni liian pitkälle, eivät enää erota Twitteriä Tumblrista ja karjuvat yöhön Zuckerbergin nimeä. Pilvilinnoissa elävien hymyveikkojen ja ali-ihmisten välissä hääräävät erroristi-anarkistit (sic!) taas haluavat romuttaa liian pitkälle menneen kaksinjaon päähahmo Nillinin johdolla, joka on vastarinnan avain. Tai ainakin niin korvaan kuiskiva salaperäinen taho antaa ymmärtää. Kun taustatarinaa ei käytännössä avata lainkaan, tulee ratkaisut tehdä kuulopuheiden ja itseään ystäviksi väittävien henkilöiden väittämien perusteella. Kuka Nillin on? Miksi hän on kaupungin kovin luu? Mitkä ovat ne poikkeukselliset muistinhallintakyvyt, jotka vain pelaajan ohjaama suuri kysymysmerkki hallitsee? Entä mistä vanhat opit saadaan takaisin?
Muistinmenetys on hieman halpa tarinankerronnallinen kikka pitää pelaajan pää sekoitettuna ja epäilykset ilmassa, mutta loppujen lopuksi ratkaisu on onnistunut. Matkalla kohti totuutta Nillin etsii samalla itseään.
Tulevaisuuden Pariisi on rikas näyttämö, jonka historia näkyy, mutta ei tunnu. Peli tuo hyvällä tavalla mieleen Blade Runnerin, Total Recallin, Judge Dreddin, Deus Ex: Human Revolutionin ja Mirror’s Edgen kaltaisia tulevaisuusvisioita, mutta pelaajalta evätään sen kokeminen mielenkiintoisimmalta osalta. On suuri pettymys, ettei näin upeissa maisemissa pääse käyskentelemään vapaammin. Neo-Pariisin arkkitehtuuri on valloittavaa ja uskottavaa, mutta se on täysin autio. Tuntuu kuin peli tapahtuisi sunnuntaina, sillä kaikki kaupat ovat kiinni ja esimakua 2080-luvun ranskalaismuodista saa vain näyteikkunoiden lävitse, ei ihmisten yltä.
On suorastaan vääryys, ettei viehättävän maailman selkeästi mietittyä sielua paljasteta pelaajalle. Edes harvoilla vastaantulevilla patonginmussuttajilla ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa ympäristöstään, joka suorastaan pursuu tarinoita.
Remember Me on todella suoraviivainen matka, ja vaihtoehtoiset reitit rajoittuvat muutamiin umpikujiin. Isommat aukeat on varattu puhtaasti käsirysyille, joissa peli yhdistelee oivasti sulavaa joukkotappelua mätkintäpeleiltä lainattuihin iskusarjoihin. Komboja ei opetella valmiista listoista, vaan yhdistelmät luodaan ja rakennetaan itse. Kolmen napin hyökkäys voi iskeä kolmasti vahinkoa tai sisältää erikoiskykyjen jäähyaikaa laskevan ja elinvoimaa palauttavan elementin.
Arkhamin lepakkomiehen kanssa samoilla karatetunneilla käynyt Nillin hyppii ja väistelee monimuotoisia vihollisia akrobaatin elkein, mutta ei kestä isompaa osumaa. Sankarin SenSen-implanttijärjestelmän erikoisliikkeet monipuolistavat kamppailua, mutta energiavaatimus rajoittaa tehohyökkäysten käyttöä.
Osa kohdattavista vastustajista vaatii poikkeuksellista lähestymistapaa, ja kombojaan voi joutua säätämään tilanteeseen sopivaksi. Myös tietyt erikoishyökkäykset ovat ainoa keino kukistaa vaarallisempia vastuksia, jolloin kombosta on parempi löytyä tavallista enemmän energiantuotantoa. Hieman uudenlaiselta kantilta lähestytty taistelujärjestelmä on toimiva, mutta sakinhivutuksien mielekkyys on pelaajan vastuulla. Väärillä komboilla pelistä saa itselleen erittäin tuskallisen.
Taisteluiden ja juonipätkien välinen eteneminen koostuu puhtaasti Uncharted– ja Tomb Raider -tyylisestä suoraviivaisesta tasohyppelystä, jonka aikana Neo-Pariisista pääsee näkemään edes vilauksen. Ihan jatkuvasti ikkunanreunoilta toiselle ei kikkailla, sillä välillä ratkotaan kohtalaisen haastavia pulmia.
Kokonaisuudessa pelin rytmitys on hyvä, perusidea vakaa eikä mikään pelielementti ala rasittaa noin seitsemän tunnin tarinan aikana. Täydellistä läpäisyä tavoitteleville tarjolla on vielä muutamia kerättäviä tavaroita.
Remember Men potentiaaliinsa nähden alisuorittavan tarinan kärkeen nousee kuitenkin sen ikonisin elementti ja vahvin osa-alue. Nillinin kyky lukea ja muokata muistoja on toteutettu upeasti. Yksinkertaisimmillaan vartijoilta varastetut muistijäljet paljastavat ovikoodin tai auttavat kulkemaan miinakentän läpi, mutta parhaimmillaan peli on etsivätyötä muistuttavissa remix-osuuksissa, joissa kelaillaan päähenkilöiden muistojen yksittäisiä tapahtumaketjuja edestakaisin. Muistosta löytyviä bugeja manipuloimalla tapahtumat joko muuttuvat vain kosmeettisesti tai lopputulos on radikaalisti erilainen. Kun muutokset on tehty, toistetaan tapahtumaketju uudella tavalla ja toivotaan haluttua tulosta. Kun pulma on ratkaisu, on vastanäyttelijän menneisyys muuttunut hänen päässään ja vihollisesta tuleekin paras kaveri. Pelitila on nerokas, mutta herkusta pääsee nauttimaan vain muutamia kertoja.
Vaikka pelin kamera sekoilikin pariin kertaan ja osa dialogista on todella kökköä, ohjattavuus on liian herkkä nopeimpiin pakokohtauksiin ja pelimaailman hienoudella lähinnä kiusataan, jäi Remember Mestä silti positiivinen fiilis. Tässä on rehdin asiallinen tieteisseikkailu, jonka parissa viihtyy pienistä ongelmista riippumatta. Dontnod-kehittäjän vaikea ja rikkonainen taival teoksen parissa kuitenkin näkyy. Neonvaloissa kiiluva Pariisi tihkuu potentiaalia ja pelimaailman konseptikin on todella mielenkiintoinen. Hukattujen mahdollisuuksien määrä hipoo pilviä, ja tälle jos mille toivoisi avoimen maailman jatko-osaa. Toivottavasti peli kerää yleisönsä ja pysyy muistissa.