Sanokaa ”muikku”
Helmikuun lopussa ilmestynyt République Remastered on hämmentävä peli. Se potkaisee neljännen seinän sisään, eikä edes ärsytä niin tehdessään.
Peli alkaa puhelusta. Nuori Hope-niminen nainen soittaa pelaajalle ja pyytää apua. Hän haluaa paeta dystooppisesta République-poliisivaltiosta, ja pelaaja on hänen ainoa kytköksensä ulkopuoliseen maailmaan. Pako hoituu tiimityönä: pelaaja hakkeroituu valvontakameroihin ja Hope hiiviskelee vartijoiden täyttämässä laitoksessa tämän ohjeiden mukaisesti. Ihan suoraan naista ei pääse ohjailemaan, vaan kun reitti on selvä, klikataan paikka, johon tämä halutaan käskeä. Kameroiden kautta tähyilyyn on yllättävän helppo uppoutua, ja République on saanut upotettua ruudun ääressä istumisen kiinnostavasti osaksi peliä.
Urkkiminen ei jää kuitenkaan pelkkiin kameroihin, sillä matkan varrella pääsee päivittämään hakkerointiin käytettävää OMNI-järjestelmää erilaisin lisäkyvyin. Päivitysten myötä tuttavuutta tehdään esimerkiksi sähköpostien ja puheluiden kanssa, joista löytyy etenemisessä avustavia tai maailmaa taustoittavia yksityiskohtia.
Peliä aloitellessa päällimmäinen tuntemus oli huoli. Mieleen muistuivat ensimmäisen PlayStationin aikakaudella itselleni tutuiksi tulleet seikkailupelit, joissa tuntui lähes aina olevan vähintään yksi pakollinen raudankankea hiiviskelyosuus. Huoli onneksi osoittautui hyvin nopeasti turhaksi. Vartijat on varustettu kutakuinkin yhtä hyvällä tekoälyllä kuin vastinparinsa viisitoista vuotta vanhemmista peleistä, mutta salassa eteneminen ja piilossa pysyttely on tehty mielekkääksi ja luontevaksi. Reittejä paikasta toiseen on yleensä tarjolla ainakin pari, eikä jo nähtyihin paikkoihin tarvitse juuri palata uudelleen.
”Républiquen prameille käytäville ja kalseisiin eristysselleihin sukeltaessani en odottanut, että potisin seuraavana päivänä poltetta päästä takaisin.”
République ilmestyi alun perin tableteille pari vuotta sitten. Pc-uudelleenmasterointi on tehnyt pelistä huomattavasti mukavamman katsoa, mutta mobiilitausta näkyy. Viholliset ovat parhaimmillaankin aika kädettömiä ollakseen huippuvartioidun suljetun valtion verikoiria. Joka ikinen tarvitsee kipeästi silmälääkäriä. Kerran kyhjötin tyhjän tarjoiluvaunun takana käsivarrenmitan päässä vartijasta, eikä reppana huomannut mitään.
Myös kameran tarve poukkoilla Hopen perässä käy todella nopeasti rasittavaksi. Ajan pysäyttävästä OMNI-näkymästä poistuttaessa se seuraa sankaritarta sitkeästi ja tekee reaaliaikaisen edeltä tiedustelun käytännössä mahdottomaksi. Kun tähän yhdistää verrattain pitkän siirtymäajan kameroiden välillä, voivat tiedusteluyritykset päättyä vartijan syliin juoksemiseen. Ajojahdeissa on oma viehätyksensä, ja oven lukitseminen takaa-ajavan vartijan edestä on odottamattoman hauskaa puuhaa. Soisin silti, että pakomatkoihin johtaisi mieluummin oma osaamattomuus kuin kameran jääräpäisyys.
Républiquen prameille käytäville ja kalseisiin eristysselleihin sukeltaessani en odottanut, että potisin seuraavana päivänä poltetta päästä takaisin. Peli tuntuu pieneltä ja on hyvin tiiviisti käsikirjoitettu ilman sen erityisempää tilaa sattumuksille tai sivuraiteille. Toisaalta se ei myöskään tarvitse enempää. Hopen tarinaan kietoutuu tarina valtiosta ja sen synnystä, ja ahtaus sopii kameroin valvotun maailman tunnelmaan.
Viiteen episodiin jaetusta pelistä uupuu vielä kaksi osaa. Toistaiseksi osien julkaisutahti on tuntunut olevan säännöllisen epäsäännöllinen, mutta neljättä episodia tuskin kannattaa odottaa vielä kesäksi. Kolmen ensimmäisen osan perusteella République on kuitenkin ehdottomasti odotuksen arvoinen.
8/10
Pako isoveljen valvovan silmän alta osoittautui odotettua mielekkäämmäksi.
Ida Suominen