Vielä jaksaa vanha pelottaa
Shinji Mikamin luoma Resident Evil on oikeasti iso juttu konsolipelaamisen historiassa. Vuonna 1996 PlayStationille julkaistu peli on eräs aikakautensa ja alustansa ikimuistoisimpia julkaisuja. Seikkailua, kauhua ja toimintaa yhdistellyt Resident Evil loi käytännössä uuden lajityypin, vaikka se ei varsinaisesti ollutkaan ensimmäinen selviytymiskauhupeli.
2010-luvulla selviytymiskauhu on lähinnä reliikki, muinainen pala pelihistoriaa. Resident Evil -sarjakin on varjo entisestään sekä suosionsa että sisältönsä osalta. Ja tähän saumaan Capcom päättää tuoda uuden version pelistä, joka oli uusi versio pelistä, joka oli mullistava 19 vuotta sitten? Selvä juttu.
Resident Evil on tavallaan todella vanhentunut peli. Panssarivaunun lailla ohjautuvat pelihahmot, täysin epälooginen inventaariojärjestelmä, jossa kranaatinheitin vie tilaa yhtä paljon kuin avain, sekä tolkuton edestakaisin ramppaaminen tuntuvat nykyään luonnottomilta ratkaisuilta.
Toki ohjaustapa on uudistunut nykyaikaisempaan suuntaan, mutta tiuhaan vaihtuvien ahtaiden kuvakulmien vuoksi perinteinen ohjaus on edelleen luontevin tapa liikkua. Hahmojen tönkköys onkin osa Resident Evilin brutaalia haastavuutta. Epäkuolleiden kanssa taisteleminen aiheuttaa sydämentykytyksiä lähes aina, sillä jo aseen suuntaaminen oikeaan osoitteeseen on ahtaissa tiloissa epätoivoista puuhaa.
”Muistutus ajasta, jolloin selviytymiskauhu oli enemmän velkaa seikkailupeleille kuin räiskinnöille.”
Pulmienkin haastavuus perustuu lähinnä hahmojen täydelliseen kyvyttömyyteen kantaa tavaroita mukanaan. Näinpä pelaajan on joko tiedettävä mitä tekee tai arvattava, mitä killutinta mahtaisi seuraavaksi tarvita. Eivätkä ne pulmat niin erikoisia oikeastaan ole, vaan tarkoituksena on lähinnä tarjota oikeaa esinettä oikeaan rakoon. Virheestä rangaistaan useimmiten kuolemalla, ja kun tallennuksia on tarjolla vain rajallinen määrä, on tottumattomalla pelko persosastolla koko ajan. Järjellä ajateltuna pulmat ovat aivan päättömiä viritelmiä, mutta ehkäpä jännittävää asetelmaa ei kannata järjellä pilatakaan.
Mutta Resident Evil on edelleen piinaavimpia pelejä, etenkin jos edellisestä pelikerrasta on riittävästi aikaa. Ahdistavat kuvakulmat, häiritsevät ääniefektit ja jatkuva kuolemanpelko tekevät pelaamisesta poikkeuksellisen jännittävää. Se ei nojaa halpahintaiseen säikyttelyyn tai räjähtävään toimintaan, vaan puhtaaseen tunnelmaan.
Resident Evil HD Remaster on sittenkin muutakin kuin muinaisjäänne. Se on muistutus ajasta, jolloin selviytymiskauhu oli enemmän velkaa seikkailupeleille kuin räiskinnöille. Vaikka Resident Evil HD Remasterin jännitys onkin pitkälti peräisin vanhahtavista pelimekanismeista, on se aito klassikko myös modernina aikana, eikä vain nostalgiasyistä.
Jos Resident Evil ja sen GameCube-käännös on jo kaluttu puhki, ei Resident Evil HD Remaster tarjoa varsinaisesti uutta koettavaa. Ulkoasua on paranneltu lähinnä hahmomallien osalta, joten pelkkä grafiikkapäivitys ei tee pelistä pakko-ostosta. Se on ennemminkin klassikkopelin parhaimmilleen hiottu versio, joka tarjoaa hienon nostalgiamatkan – kunhan vain malttaa ummistaa silmänsä auttamattomasti vanhentuneilta ratkaisuilta ja nauttia kyydistä.
8/10
Klassikkopelin uusioversion uusintajulkaisu kuulostaa pöntöltä, mutta istuu hyvin uusillekin alustoille.
Jukka Moilanen