Japanilainen tri-Ace on viime aikoina profiloitunut lähinnä toimintaan painottuneiden roolipelien tekijänä. Firman repertoaarista löytyy kuitenkin myös vuoropohjaista kamaa maanmainioiden Valkyrie Profile -pelien muodossa, ja firman uusin hengentuotos Resonance of Fate (japanissa End of Eternity) on luonteeltaan lähempänä näitä.
Resonance of Fate on steampunk-henkinen taktinen roolipeli, joka sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maapallon pinta on muuttunut asumiskelvottomaksi ja ihmiskunta on muuttanut asumaan jättimäiseen maanalaiseen rakennelmaan nimeltä Basel. Basel on jaettu kerroksiin, jotka on jaettu sosiaaliluokittain. Korkeimmissa kerroksissa asuvat vallanpitäjät, matalammissa eri tason kansalaiset.
Pelin päähenkilöinä on kolme palkkiosoturia: Vashyron, Zephyr ja Leanne. Nämä Baselin keskiluokkaan kuuluvat sankarit viettävät päivänsä hoitamalla erilaisia tehtäviä Baselin silmäätekeville. Pelin juoni käynnistyy JRPG-kaavalla poikeuksellisen hitaasti, sillä peli avaa hahmoja ja tarinaa todella verkkaisesti ja paloittain.
Tarinan alkuosa kuluukin lähinnä tekemällä erilaisia hanttihommia Baselin toinen toistaan omituisemmille aristokraateille. Myös pelin päähenkilöistä ei alussa tiedetä käytännössä mitään ja kaikki avautuu suhteellisen hitaasti. Baselin turvallisuutta uhkaava juoni on luonnollisesti mukana kuvioissa, mutta siihen kiinni pääseminen vie oman aikansa.
Lisää virtaa
Poikkeukselliseksi Resonance of Faten tekee myös sen maailmankartta. Baselin kerrokset on jaettu heksapohjaisiksi kartoiksi eikä siellä oletusarvoisesti pääse liikkumaan mihinkään. Juonen mukana, vihollisia tuhoamalla ja karttaa avaamalla pelaaja saa kuitenkin käyttöönsä erilaisia energiapalikoita, joilla tämä pystyy avaamaan reittejä uusiin paikkoihin. Pelaajan liikkumista rajoittavat siis pääasiassa sekä palikoiden muoto että väri.
Pelkän puhtaan reittien avaamisen lisäksi Baselin tutkimiseen rohkaistaan myös muilla tavoin. Kerroksissa sijaitsevia terminaaleja aukaisemalla sankariryhmä (ja usein myös viholliset) saavat käyttöönsä erilaisia etuja, jotka muuttavat kerroksen alueilla käytävien taisteluiden luonnetta. Näennäisesti turhienkin heksojen avaaminen on usein hyödyllistä, sillä ne saattavat pitää sisällään esimerkiksi piilotettuja aarteita. Nämä ovat tärkeitä, sillä raha on pelissä hyvin pitkään varsin tiukalla.
Graafiselta ulkoasultaan Basel on käytännössä kolmijakoinen. Vaikka pelimaailman yleisilme onkin taattuun steampunk-tyyliin ruskean ruosteinen, on kaupungeista ja muista taisteluttomista alueista silti onnistuttu luomaan kauniisti rullaavia ja näyttäviä. Maailmankartta taas tuo karuutensa vuoksi mieleen lähinnä viime vuosituhannella voimissaan olleet heksastrategiat.
Kolmannen ympäristön muodostavat taistelut. Vaikka hahmot ovat taisteluissakin näyttäviä ja hyvin animoituja, jättää näiden alkuasu muuten hieman toivomisen varaa. Kartat ovat hiukan tympeitä, usein neliön muotoisia laatikoita, joita hallitsevat isot, geneerisen näköiset suojat ja laatikot. Maaston tuhoutuvan luonteen ja vastaavien vuoksi tämä on luonnollisesti ihan ymmärrettävää, mutta miksikään varsinaiseksi visuaaliseksi elämykseksi pelin luolastojen tutkimista ei voi sanoa. Toisaalta taisteluissa on usein muutakin mietittävää kuin maisemien ihailu.
Matrix ja John Woo ne yhteen soppii
Koska Resonance of Fate on pohjimmiltaan taktinen roolipeli, on taistelu luonnollisesti melko tärkeä osa peliä. Pelin taistelujärjestelmä tuo äkkiseltään mieleen mainion Valkyria Chroniclesin, jota ei pidä sekoittaman Valkyrie Profilejen kanssa. Se on samalla tavoin yhdistelmä reaaliaikaista ja vuoropohjaista järjestelmää: pelaaja liikuttaa vuorollaan yhtä hahmoista annettujen liikkumispisteiden rajoissa. Hyökkäyksiä on lähtökohtaisesti yksi, mutta kokemustasojen kertyessä hyökkäykseen voi ladata useampia niiden tehoa ja muita ominaisuuksia kasvattavia kierroksia.
Tätä lataamista ei luonnollisestikaan saa tehdä rauhassa, vaan viholliset reagoivat liikkumisen aikana pelaajan toimiin, ja vastatulesta saatu vahinko voi keskeyttää latauksen vieden kallisarvoisia liikepisteitä. Niinpä tuliaseman valintaan kannattaa kiinnittää huomiota: suojat, kiertäminen, korkeuserot ja etäisyys kohteeseen ovat kaikki hyökkäyksen nopeuteen ja tehoon vaikuttavia tekijöitä.
Jotta homma ei menisi liian yksinkertaiseksi, tämä on vasta jäävuoren huippu. Tehokkaat Hero Action erikoishyökkäykset, kolmiohyökkäykset ja monet muut temput pitävät huolen siitä, että perustasolla suhteellisen ankea taistelu muuttuu näyttäväksi, The Matrixin ja John Woon leffojen estetiikkaa estoitta lainaavaksi tulitaisteluakrobatiaksi, joka on parhaimmillaan todella näyttävää ja saa unohtamaan taistelukenttien karun ulkoasun.
Resonance of Fatella on myös toinen yhteinen asia Valkyria Chroniclesin kanssa: peli on nimittäin todella vaikea. Sivutehtävien suorittaminen ja kokemuksen kerääminen muista taisteluista on ensiarvoisen tärkeää, jotta pelihahmojen tulivoima pysyy tarvittavalla tasolla. Tämäkään ei edes riitä, vaan erityisesti alun jälkeen pelissä menestyäkseen on harrastettava rankan tason taktikointia. Pelaajan elämää on tosin helpotettu sillä, että pelin aloittaminen saman taistelun alusta onnistuu kätevästi ja pelin voi monien DS-pelien tyyliin keskeyttää milloin haluaa, vaikka kesken taistelun, ja jatkaa sitä myöhemmin.
Vaikeaa vaihtelua
Resonance of Fate on sekä teemaltaan, rakenteeltaan että taistelujärjestelmältään todella piristävää vaihtelua perinteiseen JRPG-muottiin. Se ei vyörytä pelaajan päälle väsyttävän pitkiä selityksiä pelihahmojen taustoista eikä pelin pelaaminen ole monotonista, huoletonta juoksemista pisteestä A pisteeseen B. Kivana bonuksena pelissä on mukana myös japaninkielinen ääniraita, asia joka meinaa pelintekijöiltä välillä unohtua.
Pelin kieli poskessa -asenteella kevennetty uskonnollis-filosofinen tarina veikeine henkilöhahmoineen on vauhtiin päästyään kiehtova, mutta ikävä kyllä siitä nauttiminen on toisinaan tehty tarpeettoman vaikeaksi. Peli tarjoaa kyllä varsin kattavan tutoriaalijärjestelmän, mutta suurimmilta osin pelin taistelusysteemin hienoudet ja temput on jätetty pelaajan itsensä löydettäviksi. Tämä aiheuttaa viime kädessä turhaa itkua ja hampaiden kiristystä, ehkä hieman tarpeettomasti. Lisäksi tarinan käynnistymiseen menee varsin kauan: reilut kymmenen ensimmäistä pelituntia menevät lähinnä palloillessa ympäriinsä ilman hajua taustalla odottavasta punaisesta langasta.
Resonance of Fate ei siis välttämättä ole jokaisen JRPG:n ystävän peli. Sitä ei selätetä ilman itkua ja hampaiden kiristystä eikä ilman satunnaisia turhautumisen hetkiä. Parhaimmillaan se on kuitenkin todella palkitseva pelikokemus, joka uskaltaa tehdä asiat sopivan eri tavalla muuten hiukan kaavoihinsa kangistuneen lajityypin edustajana. PS3:n omistajat voivatkin miettiä peliä juuri Valkyria Profilen pohjalta: mikäli peli jäi liian vaikeana ja taistelupainotteisena kesken, samoin tulee mitä todennäköisemmin käymään myös Resonance of Fatelle. Xbox 360 -pelaajille vertailukohtaa ei ikävä kyllä taida olla, joten joudutte luottamaan joko minuun tai intuitioonne.
Viikingeissä on voimaa
Viidentoista vuoden ikään ehtinyt tri-Ace on pelintekijänä varsin epätasaista sorttia. Edes firman Star Ocean -lippulaivasarja ei ole legendaarisuudestaan huolimatta aina yltänyt JRPG-genren mittapuulla kovin korkealla. Firman ehdottomasti paras tuotos onkin ensimmäinen Valkyrie Profile, surumielinen ja ajatuksella tehty viikinkimytologiasta ammentava roolipelin ja tasoloikan yhdistelmä.
Peli oli pitkään eräänlainen keräilyharvinaisuus puuttuvan eurojulkaisun ja rajallisen painoksen takia, mutta kolmisen vuotta takaperin tilanteeseen saatiin helpotusta. PSP:lle julkaistu Valkyrie Profile: Lenneth on kehitetty versio alkuperäisestä Valkyrie Profilesta, ja iästään huolimatta edelleen yksi PSP:n parhaista peleistä. Mikäli peli ei ole tuttu, kannattaa siihen ehdottomasti tutustua.