Nyyhkytystä keskellä Siperiaa
Kun Tomb Raider keksittiin uudelleen, moni asia muuttui. Kehittäjästudio Crystal Dynamics oli siihen pisteeseen asti jäljitellyt Core Designilta perimänsä sarjan luonnetta jo useampaan otteeseen, mutta pääsi uudelleenkäynnistyksen myötä iskemään siihen todelliset kädenjälkensä. Nuoren Lara Croftin ensimmäinen uusioseikkailu oli tomuisen haudannuohoamisen sijaan selviytymistaistelua ankarissa olosuhteissa, mutta fanikuntaakin jakaneesta suunnanmuutoksesta huolimatta Tomb Raider oli pelattavuudeltaan mainio tapaus. Uusitun Laran taival on edennyt nyt enteilevästi nimettyyn Rise of the Tomb Raider -kakkososaan, josta Crystal Dynamics on rakentanut edellispelin vahvuuksien pohjalta entistäkin vetovoimaisemman seikkailun.
Lara on palannut Yamatain murhasaarelta takaisin ihmisten ilmoille Lontooseen, jossa hänen yliluonnolliset kokemuksensa torpataan mediaa myöten. Tapahtumista viisastuneena sankaritar kuitenkin näkee uudessa valossa edesmenneen isänsä parjatut tutkimukset ikuisesta profeetasta ja jumalaisesta lähteestä, mikä johtaa hänet pikaisen Syyrian-visiitin kautta Siperiaan. Kuolemattomuuden salaisuuksien pitäisi odottaa lumen ja tuiskeen keskelle kadonneessa Kitezhin kaupungissa, mikä on herättänyt myös häikäilemättömän Trinity-salaseuran huomion. Pakkasessa tutisevan Laran ei onnekseen tarvitse taistella yksin yksityisarmeijaa vastaan, vaan laaksossa asuvat klaanilaiset tarjoavat auttavan kätensä.
Tappamisen ja selviytymisen makuun päässyt Lara onkin nyt askeleen lähempänä kaikkien tuntemaa seikkailunnälkäistä arkeologia, mutta perille asti ei ihan vielä mennä. Nuori Lara on edellisosan tavoin raivostuttavan naiivi ja haudanvakava tuulenhenkäys, joka ei pystyisi keventämään tunnelmaa vaikka oma henki olisi siitä kiinni. Ehkäpä Siperia opettaa Laralle sarkasmia ja kasvattaa karismaa seuraavaa peliä varten? Onneksi Rise of the Tomb Raider itsessään on perusvarma myyttinen aarrejahti, jossa suuren seikkailun tunne on vahvasti läsnä jo alkumetreiltä asti.
Jatko-osan selkein vahvuus on erilaisten pelaajien tarpeet huomioiva maailma sekä sen loppuun asti pohdittu rakenne. Yksi uudelleenkäynnistetyn Tomb Raiderin ongelmista oli, että se painottui Uncharted-sarjan innoittamana piirun verran liikaa räiskintään, mutta Rise of the Tomb Raiderissa seikkailun, kiipeilyn ja toiminnan tasapainoa on paranneltu kiitettävällä otteella. Laran koitokset voi pelata joko tiiviinä toimintapakettina juosten päätarinan osoittamaan suuntaan tai tutkien Siperian henkeäsalpaavia vuoristolaaksoja syväluotaavalla otteella.
Siperiaa ei kenties voi sanoa avoimeksi maailmaksi, vaan se on edellisen Tomb Raiderin tapaan joukko toisiinsa kytköksissä olevia pelialueita, joissa pääsee kehittyvän tarvikevalikoiman ansiosta liikkumaan koko ajan vapaammin. Kokoa ja yksityiskohtaisuutta silti riittää, minkä lisäksi lumiseen vuoristoon on onnistuttu luomaan hämmästyttävän paljon visuaalista vaihtelua hylätyillä neuvostotukikohdilla, luolilla ja muilla salaisuuksilla. Tutkimisesta pitäville annetaan reilusti painavia syitä kääntää jokainen kivi ja koluta villipetojen täyteiset onkalot, sillä maailmassa liikkuminen ja kiipeily eivät ainoastaan ole hauskaa, vaan mahdollistavat Laran taitojen laajemman kehittämisen.
”Rise of the Tomb Raider on loppuun asti hiottu seikkailukokemus, jota lajityypin ystävien ei kannata jättää väliin.”
Esimerkiksi ansoitettuja piilohautoja on enemmän, ja niiden kokoakin on kasvatettu. Niiden uumenissa odottavat haasteet ovat yhä edellispelin hengessä fysiikkapohjaisia, mutta niiden ympärille rakennetuissa pulmissa ja tilanteissa on enemmän klassisten Tomb Raider -pelien nokkeluutta ja viehätystä kuin viimeksi. Piilohautojen läpikäyminen on palkitsevaa myös senkin takia, että niiden läpäisemisestä on konkreettista hyötyä. Kammioihin on haudattu aarteiden lisäksi muinaisia taitoja, joita Lara ei voi oppia mistään muualta, vaikka haalisi kokemuspisteitä millä mitalla. Mitä aktiivisemmin pelaaja jaksaakin kerätä erilaisia luonnonantimia, metsästää eläimiä ja tutkia erilaisia muistiinpanoja, sitä tappavampia aseista ja neidosta itsestään tulee. Se on oiva järjestelmä, joka jatkuvasti rohkaisee pelaajia pelaamaan useammalla kuin yhdellä tavalla.
Tutkimisella on toki hiuksenhieno kääntöpuolensakin. Se rikkoo pelin tarinallisen rytmityksen ja jännitteen muutamaan otteeseen, sillä tapahtumat seisovat paikoillaan ennen määränpäähän pääsemistä, eikä kerättävää ole maltettu jättää pois edes käsikirjoitetuista pelitilanteista. Laralla on myös tallella keräilyesineet korostava selviytymisvaisto, joka sammuu heti pelaajan liikahtaessa. Näin ollen innokkaimmat kleptomaanikot rämpyttävät vaiston päälle kahden sekunnin välein, jotta heidän nurkkia nuohoava luonteensa tulisi varmasti tyydytetyksi. Toisaalta onhan se hieman huvittavaakin, kuinka Laran hätää kärsivät liittolaiset jäävät toissijaisiksi aina, kun ruudulle ilmaantuu kiinnostava reppu tai männynkäpy.
Toimintaa piristetään onnistuneesti. Hiiviskelyä tuodaan vahvasti esille aseiden paukuttelun rinnalle, ja Trinity-sotilaiden rivien harventamiseen onkin sopivissa määrin erilaisia hämykonsteja. Puskissa lymyily, vihollistekoälyä hämäävien esineiden nakkelu ja puihin kiipeily eivät ehkä ole erityisen mullistavia keinoja, mutta ne pitävät huolen siitä, ettei muilla paukuilla rymistely hengästytä liiaksi asti.
Toisaalta on myönnettävä, ettei varsinaisessa rymistelyssäkään mitään vikaa ole. On yllättävän tyydyttävää noukkia ympäristöstä kaiken maailman pulloja ja peltipurkkeja, joista Lara voi oikeilla työkaluilla rakentaa tappavia heittokapistuksia kuin mikäkin moderni MacGyver. Räiskintä- ja lähitaistelutuntumakin on sopivan kepeää seikkailun kupeeseen, ja erityisesti Laran uskollisella jousesta saa kehitettyä hämmästyttävän monipuolisen tappokoneen erilaisin nuolin ja parannuksin. Vaikka asepäivitykset antavat hyvän syyn vaihdella aseita paukkurautoihinkin, jousta tarvitaan jatkuvasti pulmanratkonnassa ja nuolten vuoleminen onnistuu aina tiukimmissakin tilanteissa.
Rise of the Tomb Raider on loppuun asti hiottu seikkailukokemus, jota lajityypin ystävien ei kannata jättää väliin. Se korjaa monin osin edellisosan puutteet, etenkin vanhan Tomb Raider -fanin näkökulmasta. Laran edesottamukset tuntuvat taas suurelta seikkailulta, jolla on oma identiteetti. Nyt vertailut esimerkiksi Uncharted-sarjaan tuntuvat astetta turhemmilta, sillä Nathan Drake keskittyy hyvin kirjoitettuun ja elokuvamaiseen toimintaan, kun taas Laran seikkailun vahvuudet ovat pelin asetelmassa ja omassa tahdissa tapahtuvassa tutkimisessa. Rise of the Tomb Raider on myös hetkittäin yskähtelevästä ruudunpäivityksestään huolimatta varsin vakuuttavaa jälkeä teknisesti, sillä Siperian karun kaunis luonto ja armottomat sääolosuhteet ovat kaunista katseltavaa alusta loppuun asti. Päätarinan läpäistyäkin se yhä kutsuu seireenin tavoin tutkimaan viimeisiä salaisuuksiaan…
9/10
Merkittävä parannus Tomb Raiderin jo entuudestaan mainiosta uudelleenkäynnistyksestä, jossa häiritsee lähinnä legendaarisen sankarittaren surkea huokailu.
Ville Arvekari