Robert Ludlumin Jason Bourne lienee hahmona ainakin jollain tasolla tuttu useimmille Pelaajan lukijoista. Entisen mestarimurhaajan vaiheista on nimittäin kirjoitettu useita huippusuosittuja kirjoja, piirretty sarjakuvia, kuvattu TV-sarjoja ja viimeisimpänä jopa pino suuren budjetin Hollywood-elokuvia. Vaikka Medusan verkko onkin siis kiristynyt vuosien varrella jos jonkinlaisten medioiden ympärille, pelejä Bournesta ei ole tähän saakka vielä nähty.
Kuin valkokankaalta
The Bourne Conspiracy kertoo tarinan Jason Bournesta, muistinsa menettäneestä salamurhaajasta. Erona elokuviin ja peleihin joiden juonesta lisää oheisessa laatikossa peli ei kuitenkaan keskity vain Bournen nykyvaiheisiin ja hänen kostoretkeensä. Näiden ohella peli tekee tiheitä hyppyjä ajassa taaksepäin syventäen Bournen historiaa mitä ihmeellisimmillä salamurhakeikoilla.
Pelkän taustahöpötyksen lisäksi ratkaisulla on myös pelillinen vaikutus, sillä näin touhuun saadaan huomattavasti enemmän vaihtelua, kuin mitä pelkkä elokuvapeli olisi mahdollistanut. Elokuvat eivät muutenkaan juuri peliä paina, sillä sen hahmoja ei ole muokattu näyttämään filmien näyttelijöiltä eikä rooleissa kuulla myöskään sen enempää Matt Damonia kuin muitakaan tähtiä.
Moisten sivuasioiden sijaan pelin kehitystiimi on ammentanut elokuvista niiden keskeisimmän ominaisuuden eli näiden visuaalisen tyylin. Elokuvan tuotantoryhmän jäsenet ovat tiettävästi toimineet kehitystiimin konsultteina, auttaen näin oman visionsa siirtämisessä pelikoneiden ruudulle.
Suunnitelma tuottaa tulosta, sillä pelin pelaaminen on kuin katsoisi elokuvaa. Välianimaatioissa kamerat heiluvat vapaasti, eri kohtausten värimaailmat vaihtelevat dramaattisesti niiden yleisen tunnelman mukaan ja lähitaistelussa on nopeiden leikkausten ja vaihtuvien kuvakulmien ansiosta sekavuutta ja meininkiä koko pitäjän tarpeisiin.
Elokuvamaisista peleistä puhuttaessa The Bourne Conspiracyn voikin siis hyvin nostaa alustalle, joskaan ei välttämättä kaikkien mielestä positiivisessa mielessä. Itse tykkäsin kovasti pelin ilmeestä, mutta voisin hyvin veikata, että elokuvien kaoottisesta tunnelmasta ja leikkauksesta ärsyyntyneet nyrpistävät samasta syystä nenäänsä myös pelille.
Nyrkit heiluvat
Itse peli on tiivistunnelmainen kolmannen persoonan räiskintäpeli, hieman kuin Splinter Cell toiminnallisempana versiona. Bournen matka käy läpi mitä ihmeellisimpien maisemien ja tapahtumapaikkojen, hänen ratkoessaan joskus kevyitä puzzleja, mutta useimmiten vain edeten toimintakohtauksesta toiseen. Kaikilla paikoilla on nimittäin jotain yhteistä: ne ovat täynnä vihaisia miehiä, jotka haluavat pidättää tai tappaa hänet.
Bourne on kaikkea muuta kuin puolustuskyvytön, sillä onhan hän huippusalaisten salamurhaajien kruunaamaton kuningas. Vihollisten taival päättyykin yhtä kätevästi niin nyrkkejä heilutellen kuin liipaisinta kiskoenkin.
Peli pakottaa pelaajan käyttämään molempia taitoja, sillä jopa rynnäkkökiväärillä varustettu Bourne voidaan yllättää vaikka niskaan hyppäävän vihollisen toimesta, jolloin edessä on luonnollisesti tappelu. Toki sama toimii myös toisin päin ja raskaimmankin vihollisen voi tehdä vaarattomaksi, mikäli onnistuu pääsemään lähietäisyydelle ja potkaisemaan aseen tämän kädestä.
Tulitaistelusta itsestään ei ole paljon kerrottavaa, sillä se toimii kuten tulitaistelut ovat toimineet kymmenissä samanlaisissa peleissä aiemminkin. Nykytrendien mukaisesti Bourne voi kantaa mukanaan vain kahta tuliasetta, yhtä pistoolityyppistä- ja yhtä raskaampaa asetta. Ammuksia riittää reilusti ja aseiden teho on pääsääntöisesti kohdallaan, joten valittamista ei juuri löydy.
Valtaosa ajasta menee kuitenkin lähitaistellen, joten on sangen hyvä, että siihen on myös panostettu. Heikkojen ja voimakkaiden hyökkäysten varaan rakentuva kombosysteemi ohjastaa jo pelin alussa pelaajan kokeilemaan erilaisia yhdistelmiä kertomalla, että eri kombot toimivat eri tavalla erilaisiin vihollisiin. Mitään kaikki viholliset piekseviä superkomboja ei löydy, vaan menestys vaatii jatkuvaa lennosta reagointia ja uusien ideoiden kokeilua. Pelillä on myös tapana saada pelaaja tuntemaan itsensä huippuvaaralliseksi ammattitappajaksi.
Bourne nimittäin kerää vihollisiaan mätkimällä adrenaliinia, täyttäen näin kolmitasoista mittaria. Jokainen mittarin taso avaa käyttöön yhden automaattitapon, jolla voi joko napsauttaa tuliaseella kaukaisintakin vihollista ohimoon tai tehdä lähitaistelussa huikean elokuvamaisia ja näyttäviä lopetusliikkeitä.
Suurin valituksen aihe lähitaistelussa on rosoinen vaikeustaso, joka johtuu ajoittain epäluotettavista kontrolleista. Pelissä on helppo onnistua jumittumaan tilaan, jossa pelaaja ei ehdi siirtyä torjunta-animaatiosta omaan hyökkäykseensä ennen kuin vihollinen aloittaa uuden kombon ja pelaaja joutuu näin vain torjumaan ja odottelemaan pitkään omaa tilaisuuttaan.
Tasaisen laadukas
The Bourne Conspiracy on ehdottomasti kuluvan pelivuoden pirteimpiä yllättäjiä. Perustason lisenssiroskan sijaan paketista paljastuu nimittäin vailla suuria virheitä oleva peli, jota pelaa ilokseen. On toki totta, että peli ei tuo jo ennestään ruuhkaiseen lajityyppiinsä mitään vallankumouksellisia uudistuksia, mutta sen viehätys perustuukin pätevään toteutukseen, kiehtovaan tarinaan ja elokuvamaiseen meininkiin.
Voisi melkein sanoa vaikka elokuvapelistä ei varsinaisesti olekaan kyse että peli toimii kuin Bourne-elokuvat konsanaan. Tuskin tulemme näkemään teosta missään palkintogaaloissa vuoden lopussa, mutta rahansa sijoittaneet voivat luottaa siihen, että he tulevat saamaan niille vastinetta.
Verkko kiristyy
Muistinsa menettänyt Jason Bourne ei ole kuin me muut. Hän oli menneisyydessään Treadstonen, hallituksen huippusalaisen osaston, erikoismies. Bourne tietää kaiken mahdollisen tappamisesta ja selviytymisestä, ja hänen kätensä ovat päättäneet lukemattomien ei-toivottujen henkilöiden päivät.
Pieleen menneen keikan seurauksena Bourne kuitenkin menettää muistinsa, mikä muuttaa hänen koko elämänsä. Osissa palautuva muisti paljastaa kätköistään miehen, jollainen Bourne ei halua enää olla. Entiseen elämäänsä palaamisen sijaan hän ottaa tehtäväkseen kostaa niille miehille, jotka varastivat hänen elämänsä ja muuttivat hänet kylmäksi palkkamurhaajaksi. Pelin ohella Bournen tarina kannattaa kokea myös elokuvana ja erinomaisina kirjoina.
Nimikkeensä arvoiset
Pelin pomotaistelut tuntuvat todella eeppisiltä väännöiltä tavallista kovempia vihollisia vastaan. Elokuvamaiseen tyyliinsä peli osaa hyvin pohjustaa kohtaamiset ja saa viholliset tuntumaan pelottavilta vastustajilta jollaisia he myös ovat.
Useita lopetusliikkeitä kestävät pomot lyövät kovaa ja nopeasti, pakottaen näin pelaajankin parhaimmilleen. Lisäriemuna nämä pirulaiset osaavat myös itse käyttää lopetusliikkeitä, jotka siirtävät Bournen kertaheitolla manalaan. Nopeasti reagoivat pelaajat voivat kuitenkin kääntää vihollistensa kömpelöt erikoisliikkeet näitä itseään vastaan.