Laatta lentää VR:n kyydissä
Robinson: The Journey nousee esiin PlayStation 4:n VR-pelien valikoimasta parillakin tavalla. Ensinnäkin se näyttää aivan älyttömän kauniilta. Kaikesta huomaa, että pelin on kehittänyt muun muassa Crysis-peleistä tunnettu Crytek, jonka tavaramerkkinä on ennen kaikkea ollut upea grafiikka. Toinen erottava tekijä on vähän erikoisempi: en olekaan ennen pelannut peliä, joka olisi saanut minut oksentamaan väkivaltaisesti.
Robinson: The Journey on seikkailupeli, joka kertoo yksinäisestä pojasta. Poikaa kuljettanut valtava avaruusalus on syöksynyt dinosaurusten täyttämälle viidakkoplaneetalle, ja näyttäisi kovasti siltä kuin poika olisi ainoa eloonjäänyt. Peli keskittyykin selviytymiseen ja avun etsimiseen. Yksin ei tarvitse olla, sillä oppaana toimii leijuva robottikaveri ja suojelijana taas niin ikään orvoksi jäänyt Tyrannosaurus rex -pentu.
Pelin lukuisat pulmat keskittyvät arkisten asioiden ympärille sillä alkuoletuksella, että arki on elämää kaukaisella planeetalla. Vesipumppu on juuttunut, koska roskat ovat tukkineet sen rattaat. Dinosaurukset ovat kaataneet kasvimaata suojelevan energia-aidan tolpan. Variksenpelätti kaipaisi itselleen päätä ja käsiä. Pelattavuus on – kuten esimerkeistä jo ehkä arvasi – fysiikkakikkailua. Pelaaja kantaa, raahaa ja kuskaa esineitä paikasta toiseen, kiskoo niitä pois paikoista, joissa niiden ei pitäisi olla, ja nostelee niitä pystyyn.
Välillä tehdään muutakin, kuten paetaan hirmuliskoja tai kiipeillään vuorenrinteillä, mutta valtaosan ajasta Robinson on rauhallinen peli. Se on erinomaisen hyvä juttu, sillä nytkin pelin kestäminen on fyysisesti haastavaa. Crytek on nimittäin töpännyt kunnolla ohjauksen kanssa.
Kuvittelin kuvakaappausten perusteella, että Robinson on monen muun PSVR-pelin tavoin Move-ohjaimella pelattava kokemus, sillä sankarin näkökentässä leijailee koko ajan käsi, joka pitelee kovin Move-ohjaimen näköistä kapulaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan peliä pelataan normaalilla ohjaimella. Ja siinä mennäänkin metsään niin että rytisee.
Pelihahmoa liikutetaan ohjaimen vasemmalla tikulla ja hänen vartaloaan käännellään joko pehmeästi tai noin 45 asteen hyppäyksillä oikean tikun avulla. Pään tarkempi liikuttelu tapahtuu tietenkin omaa päätä heiluttelemalla. Kokemus on osoittanut, että tällainen pelaajan omasta kehosta irrotettu liikkuminen on oikopolku huonoon oloon, ja niin kävi myös Robinsonin tapauksessa.
Jo aivan alkumetreillä huomasin, että jos en katsonut suoraan kohti horisonttia liikkuessani, tunsin nopeasti kasvavaa pahoinvointia. Pystyin sissittelemään kolmisen varttia voiden alati huonommin, kunnes lopulta oli pakko heittää VR-lasit sohvalle ja sännätä kissaa säikytellen vessaan laattaamaan. Saavutus se on tämäkin!
Enkä ole suinkaan kokemukseni kanssa yksin. Netti on täynnä keskustelua siitä, miten Robinson on saanut monet pelaajat voimaan lievemmin tai voimakkaammin pahoin. Peli toimiikin siis mainiona oppikirjaesimerkkinä siitä, miten ensimmäisestä persoonasta kuvatun VR-pelin liikkumista ei pitäisi toteuttaa.
Onneksi tämä ei harmita hirveästi, sillä Robinson: The Journey ei ole kummoinen peli. Se on sympaattinen, mukavan värikäs ja hyväntahtoinen seikkailupeli, joka nojaa kuitenkin aivan liian vahvasti komeaan grafiikkaansa ja fysiikkapohjaisen ongelmanratkonnan viehätykseen.
Pelillä on kestoa noin kolme tuntia, joskin monilla voi mennä ratkaisuun kauemminkin, sillä Robinson ei läheskään aina selitä kovin hyvin, mitä etenemisen eteen pitäisi tehdä. Lyhyt ja mitäänsanomaton grafiikkademo on toki VR:n alkutaipaleella aika rutiininomainen juttu, mutta 60 euron hintalappu on aivan liikaa – varsinkin kun mukana ei saa edes ilmaista oksennusämpäriä.