Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun numerossa 237.
Pysy tuoreimpien arvostelujen tasalla tilaamalla lehti tästä!
Kaikki on parempaa aseilla
Rullaluistelu? Se on aika kasaria. Entä rullaluistelu tuplapistoolien, haulikon tai kranaatinheittimen kanssa? Sen on oltava tätä päivää – tai itse asiassa 2030-lukua, jolle Rollerdrome sijoittuu.
Tervetuloa tulevaisuuteen, jossa kapitalismin rutistuksesta pääsee irti vain ottamalla suuria riskejä. Näin tekee myös pelin protagonisti Kara Hassan, joka on korviaan myöten veloissa osallistuttuaan tappavaan Rollerdrome-turnaukseen.
Mittelöissä on mukana liuta muita urheilijoita, joita viehättää lajin yksinkertaisuus: tuhoa vastustajat, tee hienoja temppuja, kukista viholliset ja kerää enemmän pisteitä kuin kanssakilpailijat.
Kara Hassan on pelaajan onneksi luonnonlahjakkuus, sillä hän ei fyysisesti kykene kaatumaan, vaikka ohjaimissa olisi nenää kaivava keltanokka. Hypyt, temput ja ampuminen antavat pelaajalle paljon anteeksi, minkä vuoksi vaikuttavan näköiset yhdistelmäliikkeet ja temput alkavat luistaa välittömästi.
Rollerdrome työntää kokelasta kuitenkin jatkuvasti altaan syvään päähän. Kentissä ei pääse etenemään, ellei suorita suurta osaa aiempien kenttien temppuhaasteista. Tästä syystä samoja tasoja joutuu sorvaamaan kerta toisensa jälkeen uudestaan. Toisaalta kentät eivät sinällään vanhene, koska pelattavuus pyörii vahvasti temppujen ja räiskinnän ympärillä.
Rollerdrome on parhaillaan viihdyttävä tapaus. Toimintapitoinen kolmannen persoonan räiskintä saa sormet tanssimaan näppäimistöllä tai ohjaimella vinhaan tahtiin. Hurjasta ilmalennosta pyörähdyksineen voi siirtyä suoraan reiliin, ja samalla pystyy ampumaan hidastetusti toiselle puolen karttaa.
Upea kikkailu palkitaan luonnollisesti mojovilla pisteillä. Näinä hetkinä peli tuntuu kuin pääsisi keskelle John Wickin kuvauksia, mutta valitettavan monesti sormet taipuvat umpisolmuun näppäimistöllä – pelivälineeksi suositellaankin ohjainta.
Rollerdromessa parasta on sen visuaalinen tyyli, joka muistuttaa vaikkapa Borderlandsista tuttua sarjakuvaestetiikkaa. Moitittavaa kuitenkin on. Esimerkiksi mainio soundtrack ei pääse kierrosten aikana lainkaan oikeuksiinsa. Rullailutunnetta saattaisi nostattaa entisestään, jos hienojen temppujen tai liikeyhdistelmien myötä musiikki kasvaisi dynaamisesti.
Kyseessä on myös laajalti televisioitu urheilulaji, minkä vuoksi yleisö olisi paikallaan. Sen puuttuminen on itse asiassa pala isompaa ongelmaa eli pelikokemuksen yksinäisyyttä. Pelissä ei näe talopelaajien eli vihollisten lisäksi ketään muuta. Toisia rullaluistelijoita olisi hienoa nähdä reaaliaikaisesti pelikentillä.
Pelimaailmaa rakennetaan ainoastaan kierrosten välissä, kun Kara pääsee tutkimaan urheilija-arkeen liittyvää ympäristöä. Pukukopissa, studiotiloissa tai vaikkapa junassa on lappusia ja viestejä, jotka avaavat Rollerdrome-kuviota ja sitä ympäröivää likapyykkiä.
Näitä kohtauksia olisin kaivannut peliin entistä enemmän, sillä pintaa syvemmällä vaikuttaisi olevan mehukasta juonittelua ja politiikkaa. Valitettavasti noin neljän tunnin kampanjan aikana juonessa ei päästä puusta pitkään. Helpohkon kampanjan jälkeen avautuu sentään uusi New Game+ -pelitila Out for Blood, johon on pakattu mukaan roppakaupalla lisähaastetta.
Sauli Partanen