Historiallisen ihmissuhdesimulaatiostrategian paluu
Romance of the Three Kingdoms 13 on taatusti erikoisimpia pelikokemuksiani koskaan. Tiettävästi jo 1300-luvulla perustansa saaneeseen kiinalaisen kirjallisuuden mestariteokseen pohjautuva pelisarja ei ollut ennestään tuttu, mutta kolmannestatoista (pois lukien erinäiset mobiilijulkaisut ja verkkopelit) osasta on epäilemättä hyvä aloittaa.
Kehittäjä Koei on saanut aikaan pc-pelaamisen historiasta muistuttavan julkaisun. Kömpelöt valikot ja takkuilevat käännökset istuvat oivallisesti pelin 3D-grafiikkaan, joka näyttää olevan peräisin vähintäänkin puolen vuosikymmenen takaa. Onneksi kuvitus sisältää ison joukon käsin piirrettyä kuvitusta, joka kompensoi kauneudellaan Romance of the Three Kingdoms 13:n tökeröä ulkoasua.
Pelillisesti Romance of the Three Kingdoms 13 on erikoinen yhdistelmä ihmissuhdesimulaatiota, roolipelaamista ja strategiaa. Pelaajan roolina on olla yksi valitsemansa osapuolen merkkihenkilöistä Han-dynastian jälkeisen valtataistelun aikana. Asemana voi hahmovalinnasta riippuen olla koko valtakunnan pää tai vaikkapa normaali rivipäällikkö, joka voi menestyksekkäällä työllä kivuta alueensa johtohahmojen joukkoon.
Satojen hahmojen verkoston hahmottaminen on melkoinen urakka, mutta suhteiden ylläpitäminen on kärjistetyn yksinkertaista puuhaa. Muiden hahmojen kanssa voi lähentyä auttamalla näitä työssään tai antamalla mieleisiä lahjoja.
Käytännössä kaikki toimet koostuvat kuitenkin vain oikeaan paikkaan matkustamisesta ja valikon käyttämisestä – tai odottelusta, jota Romance of the Three Kingdoms 13:ssa on tarjolla paljon. Kauniinkin kuvituksen katsominen alkaa käydä työstä, kun tietää, että ruudut toimivat vain turhana ajantäytteenä ja luvassa on kuitenkin vain lisää odottelua. Valtarakenteen kipuamisessa on toki viehätyksensä, ja pelin rakenteissa on hirvittävästi syvyyttä, jota pelimekanismit kuitenkin kaipaavat huutavasti.
Debatit ja kaksintaistelut muiden hahmojen kanssa ovat Romance of the Three Kingdoms 13:n erikoisinta osuutta. Kohtauksien voittaja ratkaistaan eräänlaisella kivi–paperi–sakset-mekanismilla. Molemmissa vastakkain asettuvat hahmot valitsevat viidestä vaihtoehdosta selvittääkseen voittajan viiden kierroksen aikana. Koska peli kertoo vastustajan vaihtoehdot ja valintojen arvojärjestyksen, vaatii häviäminen jo äärimmäisen huonoa tuuria.
Melkoiselta mekanismien sekamelskalta tuntuva kokonaisuus romahtaa vääjäämättä taktisissa taisteluissa, joissa sodan kulku yleensä ratkaistaan. Pelaajan vastuulla on lähinnä osoittaa komentamansa joukot oikeaan suuntaan ja silloin tällöin käyttää joukkojen erikoiskykyjä. Taistelut ovat kuitenkin niin yksinkertaisia, ettei pelaajalta vaadita kummoisia panostuksia pärjätäkseen.
Tekoäly on nimittäin ihan omaa luokkaansa strategiapelien sarjassa. Viholliskomentajat eivät kykene puolustamaan linnoituksiaan edes huomattavalla miesylivoimalla, sillä se tyytyy lähinnä heittämään joukkonsa yksikkö kerrallaan hyökkääjän armoille. Taisteluiden häviäminen on mahdollista, mutta se edellyttää tekoälyltä melkoista laadullista ylivoimaa. Ehkäpä kehittäjien olisi sittenkin pitänyt lukea kolmen kuningaskunnan kertomuksen sijaan vaikka Sodankäynnin taitoa.
Pelin pahin ongelma on kuitenkin puuduttava rytmi. Valtaosa ajasta kuluu tylsien rutiinitoimenpiteiden parissa. Kauniit kuvaruudut ja kahden lauseen dialoginpätkät eivät oikein riitä pitämään yllä mielenkiintoa. Ja kun ne toiminnallisemmat kohtaukset koostuvat joko monivalintatehtävistä tai läpihuutotaisteluista, ei peliä voi kuvailla kovinkaan viihdyttäväksi kokemukseksi.