Tappajapresidentti sukeltaa Matrixiin
Nyt ollaan pelien jatko-osien syvillä, mustilla vesillä. B-luokan Grant Theft Auto -kloonina aloittanut Saints Row etenee alitajunnan laineilla tapahtumahorisonttiin, josta ei taatusti mennä enää taakse eikä eteen ilman täyttä nollausta. Sosiopaateista jengiläisistä kuoriutuu rakkaita ystäviä ja avaruussankareita dubstepin ja Haddawayn What is Loven kaikuessa korvissa. Tästä piti tulla aluksi vain laajennus kolmososaan, ja alla hyrrää tuttu tekniikkakin, joten onko tämä vain Saints Row 3,5? Ei. Pelin todellisen luonteen paljastaa vain seuraava tieteellismatemaattinen kaava: Crackdown + Blood Dragon + Matrix + Mass Effect 2.
Katujenginä aloittaneet Saintsit käyvät ajankulukseen codittamassa pahiksen taliban-luolassa, josta ammutaan kostoksi ydinkärki Washingtoniin. Jengin Pomo, pelin ohjattava hahmo ja superroistomainen antisankari, pieksää ohjuksen hengiltä Aerosmithin tahtiin ja nousee populismin kultasiivillä USA:n uudeksi pressaksi. Hunajaisista vallan päivistä ei vain ehdi kauan nauttia, kun avaruuskeisari Zinyak laivastoineen tekee Valkoiselle talolle bruckheimerit ja purkittaa ihmiskunnan parhaimmiston Matrixiin. Ei auta kuin ryhtyä Neoksi ja näyttää muukalaissaastalle, että tulitte jukoliste väärään naapurustoon. Ja tässä vaiheessa GTA-rötöspelaamisen fani tarkistaa, että oliko pelikaupan setä vaihtanut pakettiin jotain aivan muuta.
Genrenä on sandbox– eli hiekkalaatikkopelaaminen, ja hiekkis on vertauksena tavallistakin osuvampi. Leluja on kauhea määrä. Pomo juoksee kuin tuuli ja hyppää kuin Hulk, syöksee jäätä ja tulta, halkoo asfalttia polkemalla jalkaa ja viskoo panssarivaunutkin horisontin tuolle puolen telekinesialla. Super-parkourista on tehty niin vetävää, että peli on kuin uusi Crackdown, jossa on vain maineikasta esikuvaa enemmän vaihtelua. Konservatiivisemmat fanit kiehuvat, sillä osa vanhasta Saints Row -pelaamisesta muuttuu täysin turhaksi: miksi varastaisit auton, jos juokset nopeammin kuin pikajuna? Supervoimissa on jopa runsaudenpulaa. Esimerkiksi telekinesia on yksinään niin tehokas, että sen rinnalla kaikki muu voi unohtua kokonaan. Tasapainoa ei ole lainkaan, leikkimisen hupia sitäkin enemmän.
Jos se ei riitä, asekaupasta voi poiketa hakemaan tutut pyssyt, jotka on pinnoitettu näyttämään scifin klassisimmilta pyssyiltä. Jos muukalaissaasta ei kaadu Rick Deckardin, kapteeni Kirkin, Han Solon, Eraserin, Hicksin ja Robocopin mutkilla, voi aina turvautua muukalaisten arsenaaliin. Ulkoavaruuden kanuunat syöksevät laserien lisäksi mustia aukkoja ja dubstep-biittiä. Ja jos sekään ei riitä, puhelimella voi tilata tuho-ufon tai mechapuvun. Näidenkään käytössä ei oikeastaan tarvitse pohtia taktiikoita tai tilanteen mukaisia valintoja edes silloin, kun supervoimien käyttö on estetty. Parhaalta näyttävä kanuuna vain käteen, ja siinä se. Haastetta hakevat pelaajat eivät ole Saintsien kohdeyleisöä.
Ongelmana onkin se, ettei hiekkiksellä ole oikeanlaisia leikkikavereita. Halutessa voi hankkia semmoisen tuhovoiman, ettei mistään ole vastusta, ja zin-örkit tuovat raskaamman rautansa taistelukentälle vasta pääjuonen loppuvaiheilla. Raha- ja asevarastoa kasvattavat sivutehtävät muuttuvat nopeasti haukotteluksi, kun oikeaan paikkaan raahautuminen on suurin este, ja koko korttelin voi putsata plasmapommituksella sadan metrin korkeudelta. Tiedä sitten, onko haasteen puuttumisella mitään väliä. Rellestämäänhän tänne tultiin. Olisipa pelimaailman yleisilme vain vähemmän kybersynkkää ja violetinpunaista painajaista, mutta linjasta poiketaan onneksi erikoistehtävissä.
Mahtavan pääjuonen tehtävät ja Saints-jengiläisten ”uskollisuustehtävät” ovat taas aivan toista maata. Saints Row 3 vei GTA:lle naureskelun niin pitkälle kuin mahdollista, ja nelososa on pelkkää scifiseikkailujen ja toimintapelien parodiaa. Halot tai Metal Gearit eivät selviä naarmuitta, mutta erityisesti Mass Effect -sarjaa ruoskitaan niin lujaa, että BioWaren pelintekijöillä kihelmöi selkänahassa oikeastikin: Saintsit hengailevat avaruusaluksessa, tekevät ”dramaattisia” valintoja ja harrastavat romansseja (lue: seksiä) napinpainalluksella.
Matriisin sukeltavien pelihahmojen alitajunnoista ruopataan kaikkea pelisarjan ja videopelien yleisestä historiasta kauhumestari John Carpenterin vähemmän tunnettuun tuotantoon ja elokuvankatsojia raastaneeseen Unelmien sielunmessuun. En ole koskaan ollut Saintsien pöljöilyhuumorin ylin ystävä, mutta erityisesti peliparodiat osuvat jatkuvasti napakymppiin.
Sotkua pitää kasassa pelintekijöiden selkeä rakkaus pelisarjaan, jota ei oikeastaan voi enää viedä yhtään älyttömämpään suuntaan. Niinpä tässä tehdään hyvästejä, eikä tarvitse olla edes Saintsien fani, jotta hassutteluun pääsisi mukaan. Kun hihittelevät antisankarit hoilaavat ysärihittejä autoradion päälle, ääninäyttelijöiden suorituksista välittyy aito ilo.
Saints Row IV on toki sekava ja ristiriitainen paketti, mutta kaikki ongelmat jäävät vahvuuksien varjoon. Huumori on ehkä pöljääkin pöljempää, mutta se ei ole huonoimmillaankaan ilkeämielistä. Saintsit ovat ehkä sosiopaatteja massamurhaajia, mutta kosmiselle tasolle nostettu väkivalta on jo harmittoman piirroselokuvamaista. Sukupuolielimistä ja tissien vilauttelusta revitään huumoria, mutta Saints Row IV välttää tyylikkäästi peliseksismin tutut sudenkuopat. Supervoimainen sankariroisto Pomo voi olla kuka tahansa ikään, sukupuoleen tai mihin tahansa muuhunkaan katsomatta, ja Saintsien naispuoliset jäsenet ovat tasan yhtä kiinnostavia, tärkeitä ja voimakkaita hahmoja kuin miehet. Tässäpä olisi monella näennäisesti korrektimmalla pelillä oppimista.
Saints Row IV vie ehkä sarjan fanit outoon paikkaan, mutta samalla se toivottaa tervetulleeksi kaikki mukaan haluavat hölmön hauskanpidon nimissä. Yhdessä paketissa on kelpo räiskintä, vinkeä huumoripeli ja varsinaisia supersankaripelejä, kuten Prototype 2:ta tai inFamous 2:ta, innostavampi sankarimättö.
Saints Row 3,5? Pikemminkin Saints Row 3 potenssiin 2.