Onko Vivendi nousemassa leffapelien maineen puhdistajaksi? Olemme aiheesta hehkuttaneet kustantajan parin vuoden takaista Chronicles of Riddickiä, joka on yksi parhaista elokuvapeleistä koskaan. Huonon leffan ympärille on toki helpompi tehdä hyvä peli, kuin toteuttaa peli elokuvasta, joka on jättänyt lähtemättömät jälkensä populaarikulttuuriin ja jolta monet, etunenässä Grand Theft Auto, ovat lainanneet. Scarface-peliä ei saanut mokata, eikä sitä ole tehtykään.

Al Pacinon ikimuistoisesti esittämä Tony ”Scarface” Montana on Kuubasta Miamiin saapuva pikkurikollinen, jonka ryysyistä rikkauksiin -tarinassa hahmon kohtalo on ensimetreiltä asti selvä. Ei moinen kusipää voi selvitä hengissä, vaan hän kokee verisen kuoleman huipulla. Se on täydellinen loppu elokuvalle. Peli alkaa elokuvan loppukohtauksesta, josta voi selvitä hengissä.

Mitä jos?

Pelaajan ensimmäisenä tehtävänä on taistella tiensä ulos kartanostaan, jota vyöryttävät huumeparoni Sosan kätyrit. He haluavat tappaa Sosan pettäneen Tonyn. Ensimmäinen haaste saa adrenaliinin virtaamaan ja fiiliksen korkealle. Se kestää tovin, kunnes pelaaminen alkaa tuntua liian työläältä.

Kuten elokuvassakin, Tonyn on matkattava pohjamudista Miamin huumebisneksen ykköseksi. Hän on menettänyt kaiken, ja huumeimperiumi on rakennettava uusiksi, ennen kuin päästään kostamaan Sosalle.

Miamin herruus otetaan takaisin kokaiinigramma kerrallaan. Aluksi diilataan nappikauppaa kaduilla ja ”yayota” liikkuu vain muutamia grammoja. Pian vanha yhteistyökumppani Felix suostuu auttamaan Tonya, jolloin päästään käsiksi suurempiin diileihin ja sitä kautta isompiin tuottoihin. Raha tuo valtaa ja tietenkin naisia.

Scarfacen rakenteella on paljon yhtäläisyyksiä Electronic Artsin Godfatheriin. Miami on jaettu neljään osaan, jotka on otettava haltuun kilpailevilta huumeparoneilta, kuten Caspar Gomezilta ja Nacho Contrerasilta. Jokainen alue sisältää useita liiketoimia, kuten jalokivikauppa tai baari, joita tarvitaan huumeiden myymistä varten. Kauppojen omistajat eivät heti näe yhteistyön tuomaa hyötyä, vaan heidät on tuotava mukaan suorittamalla palveluksia. Sitten liikkeenomistaja tajuaa, että oma tulevaisuus kannattaa rakentaa Montanan imperiumin palvelemiseen. Sen jälkeen liike myy huumeita Tonyn piikkiin.

Miamin kadut vilisevät kilpailevien huumediilereiden jengejä. Mitä enemmän jengejä on lähellä omia liiketoimia, sitä useammin ne joutuvat hyökkäyksien kohteiksi. Tonyn on kitkettävä jengit omin käsin.

Kun kauppoja ja lääniä on tarpeeksi hallussa, tarvitaan kokkeliakin kilokaupalla. Se edellyttää suoria kontakteja huumeplantaasien omistajiin.

Miamin ohella pelialueena on laaja saaristoalue, jonne karautetaan veneellä. Saarilla lyödään hynttyyt yhteen kolumbialaisia ja Sosaa myös vihaavan Sandmanin kanssa. Tätä kautta päästään käsiksi kymmenien kilojen huumelasteihin. Kama pitää itse salakuljettaa veneellä saarilta Miamiin ja yhteen Tonyn varastoista.

Varastoista kama jaetaan Tonyn omistamiin liiketoimiin. Huumeet pitää jakaa alusta loppuun itse jokaiseen omistamaansa kauppaan. Koska ajomalli on hyvä ja ajaminen toimivaa, tämä on aluksi hauskaa, mutta pidemmän päälle homma käy puuduttavaksi, kun kamaa pitää jakaa noin 20 liikkeeseen – etenkin kun ajoneuvo voi hajota vihollishyökkäyksien johdosta ja kerätyt rahat menevät sen sileän tien. Eikö vain voisi maksaa jollekulle, joka hoitelisi nämä hommat Tonyn puolesta?

Pelintekijät ovat kertoneet, että kun tienestit ovat miljoonissa dollareissa, Tonyn ei tarvitse tehdä kaikkea yksin – pikkuhommista puhumattakaan – mutta asianlaita on toisin. Tony luottaa vain omaan sanaansa ja palleihinsa, joten siinä mielessä on ymmärrettävää, että huumeet on kuskattava saarilta varastoon itse ja kerättävä vielä rahatkin. Se vain käy pidemmän päälle tylsäksi, sillä ajomaileja tulee enemmän kuin ovelta ovelle kiertävälle kaupparatsulle.

Tämä on oikeastaan Scarfacen ainoa epäonnistuminen, mutta kriittinen sellainen. Riippuen siitä, kuinka paljon on jaksanut kitkeä kilpailevien jengien sotilaita, omat liikkeet joutuvat huumeiden jakelun aikana hyökkäysten kohteeksi. Kauppojen turvaksi voi ostaa muutaman sotilaan ja turvakameran, joka varoittaa tulevista hyökkäyksistä. Valitettavasti sotilaat vain hidastavat vihollishyökkäyksiä, eivätkä koskaan torju niitä. Hommat pitää aina hoitaa itse.

Tonyn rinnalle voi ostaa neljä apuria, joilla voi suorittaa muun muassa salamurhia, ajotehtäviä ja palkkamurhia. Näillä hahmoilla pelaaminen on vain tylsää, enkä ymmärtänyt, mitä hyötyä niistä edes loppujen lopuksi oli. Ideana on se, että Tonylla ei voi tappaa viattomia, mutta palkkatappajilla ei ole moisia omantunnon ongelmia.

Huumekunkun homma on näköjään hemmetinmoista työtä, eikä suinkaan pelkkää bailaamista ja kuumia chiksejä. Tony voi tilata satelliittipuhelimellaan limusiinin, joka kuskaa kotiovelle ja kaikkiin omiin liiketoimiin, mutta homma ei toimi niin ripeästi kuin toivoisi.

Homma kuitenkin pysyy kasassa hyvän teknisen toteutuksen ansiosta. Piirtoetäisyys on vaikuttavaa luokkaa, samoin grafiikan rikkaus.

Erikoismaininta on annettava upeasti toteutetulle merelle. Kun sitä katselee kauempaa, vesi näyttää täysin staattiselta, mutta lähempänä tarkasteltuna huomaa kevyen läpinäkyvyyden ja upeasti toteutetut aallokot, jollaisia en ole aiemmin nähnyt PS2-peleissä. Siihen nähden, kuinka paljon aikaa merellä tulee vietettyä, hyvän ja autenttisen näköisen meren luomiseen on ollut syytäkin.

Hallitse tilannetta

Ohjaus on parasta mitä tällaisissa peleissä on tähän asti nähty. Lähes jokaisessa tehtävässä on turvauduttava tulitaisteluihin, joten ohjauksen ja tähtäyksen on syytäkin toimia. Automaattilukitus toimii erinomaisesti, kuten myös vapaa tähtäys, jossa tähtäin liikkuu sulavasti pelaajan komentojen mukaan. Suojaankin pääsee, mutta sitä ei tule käytettyä kovin usein, koska vihollistuli tuntuu osuvan, vaikka piileskelisi seinän takana.

Toisaalta hyvällä ohjauksella on hintansa. Tonylla on vain rajoitettu määrä liikkeitä. Hän ei pysty kiipeämään, hyppimään tai muutenkaan liikkumaan pystysuunnassa pelimaailmassa, mutta eipä hän sellaista edes tekisi, joten ei tätä jää kaipaamaan. Tony Montana ei ole Hämähäkkimies.

Ympäristöt ovat hienoja, mutteivät tarjoa paljoa julkisivunsa takana. Piilotettuja bonuksia ja sen sellaisia on turha etsiä.

Kunnioitus

Tonyn maailmassa kunnioitus on asioista tärkein. Pelaaja saa kunnioitusta lähes kaikista teoistaan. Mitä enemmän kunnioitusta on, sitä enemmän pääsee käsiksi ns. exoticseihin eli kaikenlaiseen kivaan, johon törsätä miljooniaan. Kunnioituksen kautta päästään käsiksi myös parempiin aseisiin ja femme fatale -leideihin, jotka tulevat asumaan Tonyn kartanoon ja nostavat tämän… kestävyyttä.

Rahoja voi sijoittaa myös hyödyllisiin juttuihin. Ostoslistalta löytyy useita autoja ja veneitä, joiden ominaisuudet eroavat ratkaisevasti. Lähteäkö kuskaamaan huumeita saarilta raskaasti aseistetulla, mutta hitaalla ja huomiota herättävällä sotilasveneellä vai Miami Vicesta tutulla sikariveneellä, jossa piisaa vauhtia, mutta ei kestävyyttä. Huumeita jaellessa kannattaa miettiä, onko supernopea Fellini-urheiluauto tai Hummerin kaltainen luodinkestävä ajoneuvo parempi väline, jos vastaan tulee virkavaltaa ja vihollisjengejä.

Vain yksi suunta – huipulle

Scarfacea voi kuvailla kapeaksi kokemukseksi. Niin kauan kuin kulkee tehtävien ja tarinan mukana, homma toimii, mutta jos reitiltä poikkeaa, huomaa ettei pelimaailma tarjoa kovin paljoa. Lähes ainoa ylimääräinen aktiviteetti ovat tylsät ajokilpailut, joskin jengien kitkeminen on räiskinnän hauskuuden takia hauskaa pidemmänkin päälle.

Scarface onnistuu upeasti osa-alueella, jolta odotin vähiten: se herättää upealla tavalla Tonyn Montanan henkiin aina hermostuneita vartalonelkeitä myöten.

Elokuvan kuolemattomat lausahdukset saavat pelistä rinnalleen lisää klassikoita. Dialogia on valtava määrä, sillä lähes jokaisen pelimaailmaa kansoittavan hahmon kanssa voi käydä useamman lauseen pituisia keskusteluja, joissa on jopa järkeä. Tony puhelee juuri sellaisia karkeuksia kuin häneltä odottaisi. Naisille hän tarjoaa lähes aina jätskiä. Jo autoa tilatessaan Tonyn tyyli herättää hilpeyttä.

Tässä suhteessa peli on upea onnistuminen. Ovathan läpät toki mauttomia, mutta en osannut edes odottaa, miten paljon naurua Tonyn suorasukainen puhetapa aiheuttaa. Kun muistan, miten hirveätä Saint’s Row’n dialogi oli, niin Scarfacessa liikutaan jo palkintosuorituksen tasolla.

Pacino ei puhu dialogia itse, vaan äänessä on tämän hyväksymä imitaattori, joka kuulostaa tismalleen samalta kuin esikuva. Kirjoitin keväällä Pelaajassa ilmestyneessä ensitestissäni imitaattorin kuulostaneen huonolta, mutta olin väärässä. Lopullisessa pelissä hän on fantastinen.

Rahoille vastinetta

Valitettavasti pidemmän päälle itseään toistava pelimekaniikka laskee pelinautintoa, vaikka toiminta rullaakin monella tavalla paremmin kuin muissa vastaavanlaisissa peleissä. Toisaalta toiminta on myös yksi ongelmista. Tonyn tyyli on ratkoa ongelmat aseilla, mutta tehtäväsuunnittelussa olisi saanut olla enemmän kekseliäisyyttä.

Puuduttavuudesta huolimatta pidän siitä, että Scarface: The World is Yours on pitkä peli, jota ei pelata läpi yhdessä viikonlopussa. Miamin haltuun ottamiseen ja tarinatehtävien suorittamiseen menee yli 20 tuntia. Jos vielä haluaa eliminoida jokaisen jengin ja kerätä kaikki exotics-krääsät, tunteja tulee reilusti lisää.

Monissa tapauksissa toteutuksessa on oiottu mutkat suoriksi ja tehty ratkaisuja, jotka hieman rikkovat illuusiota, mutta palvelevat pelattavuutta. Aseita voi tilata asekauppiaalta autonsa takakonttiin, vaikka auto olisikin vieressä parkissa. Tilattu auto ilmestyy tyhjästä ja vihollisetkin ties mistä, mutta nämä seikat eivät jää haittamaan. Toisaalta epäselväksi jäi se, mihin tunnettua käsikirjoittajaa David McKennaa on käytetty, sillä tarinaa pelissä on vain nimellisesti.

Scarface: The World is Yours on todella kaukana siitä katastrofista, joka se olisi voinut olla. Nyt rahoilleen saa huimasti vastinetta, ja jos piti elokuvasta, peli jaksaa varmasti viihdyttää paljon paremmin kuin olisi uskaltanut toivoa.

Pimp My Mansion

Ensitöikseen Tonyn pitää hankkia takaisin ökykartanonsa, jota voi sisustaa Tonyn rakastamaan mauttomaan tyyliin. Pimp My Mansion -ominaisuudella kartanoon voi sijoittaa ostamiaan exotics-esineitä.

Exotics-katalogista löytyvät muun muassa Mannyn ja Ginan tuhkat, astronautin puku, antiikkituoleja, viinakaappeja ja kaikenlaista kallista ja mautonta tavaraa, jota Tony rakastaa. Kuten hän itsekin toteaa: ”I can’t believe I can buy this shit”. Kartanoon voi valita alkuperäisen sisustuksen lisäksi kaksi erilaista tyyliä, mutta alkuperäinen on paras.

Pimp My Mansion -ominaisuus on hauska, mutta tavaroiden sijoitteleminen on tehty todella kömpelösti ja sijoitetut kalusteet katoavat sisustustyyliä vaihdettaessa.

7/10
Lisää luettavaa