Silloin kun maailma oli nuorempi ja rakentelupelit olivat vielä uudempi juttu, yksi peli mullisti maailmaa. Nyt se on palannut nätimpänä, mutta sisimmältään täysin samanlaisena.
Kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Settlers II:n kymmenvuotisjuhlaversio on ennen kaikkea uskollinen versio alkuperäisestä pelistä. Yksi paketin selkeimmistä muutoksista on tietenkin massiivinen graafinen parannus, mutta muuten kyseessä on käytännöllisesti katsoen aivan sama peli – vaikka joitakin pelin ominaisuuksia onkin hiottu, alkuperäisen pelin fanit ovat sen parissa kuin kotonaan. Settlersissä on tarkoitus rakentaa mukavasti pyörivä ja tehokas yhteiskunta. Joukko roomalaisia on eksynyt kauas kotoaan joukolle erikoisia saaria, ja ainoa tapa päästä elämässä eteenpäin on löytää jokaiselta saarelta portaali, jonka saavutettua päästään seuraavalle saarelle. Roomalaisten ja portaalien välissä on kuitenkin usein epämääräisiä ulkomaan eläviä, jotka eivät oikein halua antaa lebensraumia Italian niemimaan ihmeille. Tällöin roomalaiset eivät rupea turhia neuvottelemaan, vaan antavat teräksen puhua.
Komenna, älä suorita itse
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sotapeli, vaan koko kuvio perustuu siihen, että saadakseen mitään aikaan, pelaajan on rakennettava toimiva ekonomia. Pelaaja voi rakentaa vain hallitsemalleen alueelle, ja oman alueen rajat määräytyvät omien sotilaallisten rakennusten mukaan. Mitään yksiköitä ei voi suoraan komentaa johonkin, vaan kaikki tapahtuu rakentamalla teitä, merkkilippuja ja antamalla rakennusmääräyksiä, jotka ruudulla juoksevat pienet miehet sitten toteuttavat niin pian kuin kykenevät. Jos resursseja olisi valmiina loputtomasti, pelaaja voisi vain laajentaa aluettaan kohti portaalia rakentamalla parakin toisensa jälkeen, mutta näinhän ei tietenkään ole. Niinpä pelaaja tarvitsee koko joukon erilaisia tukirakennuksia. Kuvio selviää parhaiten käytännön esimerkillä.
Piiri pieni pyörii
Esimerkiksi yhden ainoan sotilaan tuottaminen täysin tyhjästä on melko vaativa homma. Sotilasyksikön luomiseen tarvitaan miekka, kilpi ja kolpakollinen olutta. Miekkaan ja kilpeen tarvitaan ensinnäkin rautaa, jota tuottaa rautakaivos. Rautamalmi kuljetetaan jalostamoon, jossa siitä tehdään terästä. Teräs taas viedään sepälle, joka valmistaa molemmat. Olutta taas saadaan panimosta, mutta panimo tarvitsee toimiakseen viljaa ja vettä. Vettä tulee kaivosta, viljaa pellolta. Luonnollisesti sekä jalostamo että seppä kaipaavat myös hiiltä toimiakseen, ja sitä taas saadaan hiilikaivoksesta. Niinpä tarvitaan kaikki nämä erilaiset tuotantolaitokset, ja ne on yhdistettävä toisiinsa teillä, jotta tuotteet pääsevät kulkemaan. Mikäs siinä, mutta kaivosmiehethän tarvitsevat ruokaa tehdäkseen töitä, joten tarvitaan mylly, joka räimii viljan jauhoksi sekä leipomo, jotta jauhoista saadaan limppua. Ja tietenkin näiden kaikkien rakentamiseen tarvitaan kiviä ja lautoja (jotka tulevat sahalta, joka tarvitsee ensin raakapuuta…). Tieverkostossa piisaa siis vipinää. Ja siinä piileekin pelin varsinainen juju ja sen mielenkiintoisin ominaisuus: jokaisella tienpätkällä voi lähtökohtaisesti toimia vain yksi kantaja, joten jos ruuhkaa tulee liikaa, mikään ei liiku mihinkään ja koko tuotantokoneisto seisoo. Tarvikkeiden virran on siis oltava looginen, sujuva ja taukoamaton. Ja se on hillittömän hauskaa.
Tyhmä kuin säkillinen kiviä
Vihollista ohjaava tekoäly on hyvin heikko. Se tuntuu hiukan nokkelammalta pelin edetessä, mutta siitä ei oikeasti ole minkäänlaista vastusta. Sen passiivisuus häkellyttää, etenkin kun Settlers ei ole peli, jossa pelkkä puolustus riittää. Infrastruktuuri ei kestä kovinkaan montaa kovaa iskua, ja useimmiten se osapuoli, joka saa ensin aikaan merkittävää tuhoa on myös se, joka voittaa koko ottelun. Tekoäly ei muutenkaan tunnu ymmärtävän sotimisen päälle, sillä kovin usein se jättää sotilaiden kehittymisen kannalta tuiki tärkeät kultakaivokset ja kolikkopajat kokonaan rakentamatta. Herää kysymys, voiko kauppoihin päätyvä lopullinen versio todella olla näin munaton?
Pulmanratkontapeli
Peliä ei siis voi suositella niille, joilla on vahva tahto taistella tietokonetta vastaan. Verkossa voi toki kohdata ihmisiä, ja se luultavasti tarjoaa enemmän haastetta, mutta silti pelin koko taistelumalli on niin yksinkertainen, ettei se kanna pitkälle. Tätä teoriaa ei kuitenkaan arvosteluversiossa voinut testata, sillä ainoa verkossa kohtaamani pelaaja oli yksinäinen saksalainen, joka sanoi koko ajan ”lol” ja ”scheisse” – eikä pelaajien yhdistämiseen tarvittava palvelin ilmeisesti ollut edes päällä, vaikka tsätti toimikin. Itse en kuitenkaan jaksanut välittää tästä sinänsä räikeästä puutteesta. Settlersin strateginen anti on joka tapauksessa sitä luokkaa, ettei pelaajan sotataito ole mikään ratkaiseva tekijä. Kyseessä onkin enemmän logistiikkapulmien ratkontapeli kuin strategiapeli, ja sellaisena siihen tulee myös suhtautua, ellei halua pettyä. Omaa näkemystäni toki värittää myös nostalgiassa piehtarointi, mutta se on toisarvoista: kun peli kerran toimii kuin junan vessa, siinä on turha väittää vastaan.
Pikkumiesten jäljillä
Blue Byte Softwaren alkuperäinen Settlers (tai Serf City, kuten se Amerikassa tunnettiin) ilmestyi vuonna 1994. Se jaksoi riemastuttaa monia pelaajia omaperäisellä ideallaan, mutta vasta pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Settlers II osoittautui todelliseksi hitiksi. Pelin varsinainen juju ei ollut resurssien hallinta, vaan resurssien kuljettamiseen tarvittavan tieverkon hallinta. Sarjan myöhemmät osat olivat valitettavasti jo täysin erilaisia pelejä. Settlers III:ssa pelissä koko tieverkosto tehtiin tarpeettomaksi, sillä pikku-ukot saattoivat nyt kävellä vapaasti missä halusivat. Joukkoja voitiin nyt ohjata suoraan kuten missä tahansa reaaliaikaisessa strategiapelissä. Settlers IV seurasi samalla linjalla, ja viides peli, Settlers: Heritage of Kingsissä seurattiin kuninkaan pojan seikkailuja, pelleiltiin sankariyksiköillä ja muuta vastaavaa. Alkuperäisen pelin charmi niistettiin systemaattisesti pois, mistä kertoivat myös vähemmän imartelevat arvostelut.
Alkuperäinen pistemäärä: 86/100