Jättiläinen herää
Kielletty maa on autio ja tyhjä. Missä ovat kaupat, tehtävänantajat tai viholliset? Kielletyssä maassa ei ole mitään sellaista, koska kaikki muu veisi turhaan huomiota uinuvilta kolosseilta. On harvinaista viisautta, kun peleissä tajutaan tyhjyyden arvo.
Team Icon Shadow of the Colossus 13 vuoden takaa on niin suitsutettu peli, että sen nimen tuntevat PlayStation 2 -aikakauden missanneet pelaajatkin. Se on ehkä ensimmäinen valtavirran konsolipeli, josta puhuttiin laajalti viihteen lisäksi taiteena. Nyt Bluepoint-studion uusittu versio näyttää, kuinka hyvä taide kestää ajan hammasta.
Pelin hahmoista ja juonesta tekisi mieli puhua mahdollisimman vähän ihan siltä varalta, että joku tulokas on onnistunut välttymään spoilereilta. Nuori mies ratsastaa Agro-hevosellaan kiellettyyn maahan etsimään henkiinherätystä menehtyneelle rakkaalleen. Salaperäinen ääni lupaa rauniotemppelissä toteuttaa toiveen, jos nuorukainen tappaa taikamiekallaan 16 kivijättiä. Jos terän onnistuu ujuttamaan heikkoihin kohtiin, poika taintuu tappojen jälkeen ja oksentaa pimeyden limaa. On tunne, ettei kaikki ole hyvin. Silti on pakko jatkaa.
Itse jättiläiset ovat kestäneet aikaa, koska ne eivät ole oikeastaan vihollisia tai pomotaisteluita perinteisessä mielessä. Ne eivät uhkaa maailmaa tai ketään muutakaan vaan viettävät hiljaiseloa vankilahaudoissaan, kunnes viittaan pukeutunut herhiläinen saapuu niitä tökkimään. Taistelutkaan eivät oikeastaan ole taisteluita, sillä kolossit ovat älypulmia tai tasohyppelypähkinöitä. Missä kasvaa karvaa, jota pitkin voisi kiivetä? Miten voisi rikkoa kivisen haarniskan? Miten yleensä pääsee niiden kyytiin? Kun on aika tarttua miekkaa ja iskeä, kaikki kova työ on jo tehty.
Kuudestatoista jätistä, joissa sekoittuvat taikuus, kivi, metalli ja elävät osat, vain kaksi tuntuu vuonna 2018 tylsältä tai vanhentuneelta. Niille on yhteistä se, että ne ovat perinteisen vihollisen kaltaisia ja jäteistä pienimpiä, nopeimpia sekä aggressiivisimpia. Muiden, onnistuneempien kolossien vahvuudet ovat täysin vastakohtia. Niiden liikkeissä näkyy ja kuuluu satojen kivitonnien paino ja tuhansien vuosien ikä. Yksi upeimmista ”taisteluista” käydään autiomaassa, jonka muinainen asukas ei viimeisen henkäykseensä saakka suostu edes taistelemaan Wanderin kanssa. Sen liitävään olemassaoloon ei yksinkertaisesti kuulu sankareita tai taikamiekkoja.
Shadow of the Colossusta onkin tarkasteltava nyt kahdella eri tavalla. Miten se toimisi vuoden 2018 pelinä ja millainen on Bluepointin yritys tuoda klassikko nykypäivään? Ensimmäinen vastaus on helppo: kaikilla moderneilla standardeilla peli on edelleen upea ja perinteisen pelisuunnittelunsa ansiosta hurjan virkistävä. Jos joku ihmetteli, missä Dark Soulsin ja monien modernien huippujen juuret ovat, niin ei tarvitse etsiä tätä pidemmältä.
Perusmuodossaan, ensimmäisellä läpipeluulla, tämä on fiilistelevä kokemuspeli, jolla on pohjimmiltaan enemmän yhteistä esimerkiksi Firewatchin ja The Vanishing of Ethan Carterin kuin minkään Soulsin kanssa. Pelaaja kulkee läpi tyhjän maan ihaillen jylhiä maisemia. Taistot eivät ole erityisen vaikeita, ja kuoleminen on hyvin harvinaista. Taisteluissa ehtii mietiskellä ja katsella, kun Wander vetelee henkeä tärkeintä asiaa eli kiipeilyä hillitsevän stamina-mekaniikan takia.
Ei ole mitään turhaa stattien kasvattelua, sillä loppuun pääsee helposti tekemättä mitään ylimääräistä. Ei tarvitse huolehtia lisäsisällöstä, numeroista, lootista tai mistään modernista hömpötyksestä. On vain peli. Jos oikein hurahtaa, tulevat seuraavaksi lisäarsenaalia antavat Time Trialit, Hard Modet ja New Game Plusit, joita ilmankin pelikokemus tuntuu miellyttävän täydelliseltä. On yhtä hyväksyttyä pelata tämä läpi kymmenessä tunnissa kuin käyttää sata tuntia viimeisenkin sisiliskon hännän, lisäaseen tai tähän versioon lisättyjen kultakolikoiden etsintään perättäisillä läpipeluilla.
”Teknisesti taitava Bluepoint on uusinut pelin ulkoasun täysin taiteillen kuin nuorallatanssija uskollisuuden ja nykygrafiikan välillä.”
Legendaarisen kankeaa ohjausta on uusittu, eikä se tunnu mitenkään kummalta nykymittapuulla. Joissakin kiipeilykohdissa on vaikea tarrata kaiteisiin, eikä Wander suostu aina ottamaan kiinni pinnoista, jotka näyttävät kiipeiltäviltä. Unchartedit ja Assassin’s Creedit ovat opettaneet pelaajille kiipeilyreiteistä kertovan visuaalisen kielen, jota niitä edeltävä Colossus ei aina noudata. Välillä aivan omiaan puuhaileva kamerakin on turhan vuotta 2003, mutta Agro-hevosen hallinta se vasta vaatiikin totuttelua. Pollea ei tarvitse ohjata kuin autoa, vaan alati luotettava heppa osaa löytää oman reittinsä pelottavien railojen yli johtavilla kivisilloilla.
On aivan turha yrittää kieltää sitä, että Shadow of the Colossus oli peli aikaansa edellä. Se on tekemisen puolesta nyt aivan yhtä relevantti kuin ilmestymispäivänään. Se innostaa, ihmetyttää ja koskettaa tavalla, jota ei uskoisi ennen kuin näkee. Wanderin matka kertoo edelleen hienosti melankolisen tarinan siitä, millaisiin tekoihin voi ryhtyä, jos ei hyväksy menetystä.
Teknisesti taitava Bluepoint on uusinut pelin ulkoasun täysin taiteillen kuin nuorallatanssija uskollisuuden ja nykygrafiikan välillä. Kivitemppelien ja kolossien pinnoissa on nyt uskomattoman paljon yksityiskohtia, mutta suuret linjat ovat tallella ja silmä kiinnittyy edelleen juuri olennaiseen. Suurin muutos on valaistuksessa. Alkuperäinen peli käytti ns. bloomia eli hohtavaa, utuista ja pehmeää valoa. Se on nyt korvattu nykyaikaisemmilla keinoilla, kuten pilvien välistä pilkistävillä valonsäteillä. Vaikutelma on erilainen mutta tunnelma sama.
Grafiikan tärkein parannus on kuitenkin maaston ja luonnon kuvauksessa. Kolossaalista on vihollisten lisäksi maasto, sillä pelissä ei ole tylsiä maisemia. On valtavia jyrkänteitä, kätkettyjä järviä, upeita metsiä ja tuulisia autiomaita. Mongolian aroista muistuttavan maiseman tasangotkin ovat kauniita, kun niitä koristaa uusittu ruoho. Tämä Colossus on monilla tavoin PlayStationin teknistä keihäänkärkeä Unchartedien ja Horizon Zero Dawnin kaltaisten pelien ohella. Kolossien turkki näyttää niin pehmeältä, että niitä haluaisi ennemmin silittää kuin puukottaa. Takana on tietysti Team Icon alkuperäinen taide ja kolossien ikivihreä suunnittelu.
Yksittäisistä teknisistä uudistuksista parhaita ovat PS4 Pro -konsolien mahdollisuus 60 ruudun sekuntivauhtiin, mikä on kuin eri maailmasta ruudunpäivityksen kanssa taistelleen alkuperäispelin rinnalla. Jopa 1080p-telkussa tekee silti mieli käyttää Prolla Cinematic-tilaa, jossa ruudunpäivitysnopeus tippuu 30:een mutta supersamplattu grafiikka hivelee silmää vielä hellemmin. Valokuvaustila, monen nykypelin vakio-ominaisuus, istuu täydellisesti maisemilla ja kolossien jylhällä kauneudella juhlivaan peliin.
Uusittu Shadow of the Colossus on siis kahdella tavalla upea kokemus. Se on eittämättä yksi konsolien ajattomista klassikoista, joka vain pienillä pelillisillä muutoksilla tuntuu siltä, että se olisi yhtä hyvin voitu julkaista eilen. Bluepointin omistautuminen ja taito tekevät siitä myös parhaan uusinnan koskaan. Kaiken sen sydämessä on taidolla kerrottu klassinen tragedia, jossa jumalten voimat, kiroukset, rakkaus, elämä ja kuolema saavat todella myyttiset mittasuhteet pelaajan mielikuvituksen täyttäessä tarinaan tahallisesti jätetyt aukot. Siksi se on jättiläinen nykypelienkin joukossa.