Hihii, ninja sanoi pippeli!
Kuinka monta kikkelivitsiä mahtuu yhteen peliin, jos päähenkilön nimi on Lo Wang? Vastaus: ne kaikki.
Shadow Warrior 2 on kirjaimellisesti peli menneiltä ajoilta. Alkuperäinen, vuonna 1997 ilmestynyt räiskintä oli Duke Nukemin vähäisempi serkku, ninjoilla ja taukkihuumorilla mehustellut keskinkertaisuus. Parin vuoden takainen uusioversio paransi tilannetta, ja yllätys yllätys, tämä uuden ajan kakkososa on ihan oikeasti kelpo kamaa.
Vaatii tietysti tietynlaista mielenlaatua, että tästä voi nauttia. Joka toinen repliikki välianimaatioissa sijoittuu jonnekin pöljän ja pikkutuhman välimaastoon. Kun demoneja silpuksi raastava Wang kommentoi jotain itse pelissä hyökkäysten välissä, se on todennäköisesti kamala puujalkavitsi äijän omasta nimestä. Wang on pitkälti alennushintainen Deadpool, mikä on pirun trendikästä juuri nyt. Taukkihuumorista puuttuu onneksi viimeisimmän Duken Nukemin niljakas ja vihamielinen sävy, joten Wang olkoon Wang. Perustuksiltaan vahvalla pelillä ei ole mitään tarvetta ratsastaa minkäänlaisella ”tiedostavan” kulttuurin pilkalla. Tämä on vain rehellistä ja itse asiassa aika iloista pöljäilyä, joka ei ota itseään vakavasti edes sekunnin vertaa.
Pelaaminen on juuri sitä, minkä takia Doom tuli ryminällä takaisin, eli teknisesti näyttävää ja todella nopeaa vanhan ajan räiskintää ysärihengessä. Erilaisia aseita on aivan tajuttoman iso läjä, ja jo pelkkä peruskatana ja haulikko ovat tappoteholtaan juuri kohdallaan. Yakuzat, demonit ja androidit rei’ittyvät ja muuttuvat hurmeisiksi viipaleiksi vallan ihanaa tahtia. Ohjaus on niin tiukka, että alkuperäisen Shadow Warriorin muistava naavapartakin pysyy salamannopean Wangin ohjaksissa. Ja hallelujaa, tässä ei mennä ikinä suojan taakse kykkimään.
Ei tämä silti mitään perusräiskintää ole. Shadow Warrior 2 ottaa Borderlandsista lisäherkuiksi neljän pelaajan yhteistyöpelin, osin voimiltaan satunnaiset aseet ja kerättävän lootin. Pelaaja keräilee bonustaitoja ja aseille erilaisia elementtihyökkäyksiä antavia härpäkkeitä juuri sen verran, että roolipelivaikutteista kehtaa puhua. Kenttiä ja vihollisia syntyy satunnaisluotuna kuin Diablossa konsanaan. Tämä kaikki tarkoittaa, että pelattavuus voisi käydä tylsäksi ja itseään toistavaksi hyvin nopeasti, mutta niin ei käy. Kun ammuskelu on näin hyvää, jokainen yksittäinen kaato tuntuu tyydyttävältä ne kallisarvoiset puoli sekuntia, ennen kuin seuraava sarvipää puree multaa.
Teknisesti peli panostaa juuri siihen mihin pitää. Ruudulla on hurja määrä liikkuvaa tavaraa, heiluvaa valaistusta, ruohoa, ruumiinnesteitä ja sinkoilevia raajoja, ja ruudunpäivitys on silti silkkisen sulavaa. Pärstät ja ääninäyttely ovat sen vastapainoksi niin karuja, että välipuheet ja tehtävänannot rohkaisevat rientämään kohti seuraavaa mättöä.
Shadow Warrior 2 saattaisi olla epämiellyttävä, läpeensä tyhmä ja halpamainen fossiili ajalta, jolloin pelit olivat hyvin erilaisia. Jos Wang-huumori ei iske, se voi toisille olla hyvinkin juuri sitä. Se on samalla kuitenkin ennemminkin muistutus siitä, että yksinkertaisuus ja tietyt perusasiat eivät ole vanhentuneet läheskään niin paljon kuin omia kaavojaan orjallisesti seuraavat nykyräiskinnät haluaisivat meidän luulevan. Tässä ninjailussa on primitiivistä alkuvoimaa.