Katana kouraan ja aivot narikkaan
Duke Nukem 3D:n jalanjäljissä estradille astellut Shadow Warrior oli kuumaa kamaa vuonna 1997. Vaikka peli ei koskaan saavuttanut punaniskaisen edeltäjänsä kaltaista jättisuosiota, Shadow Warriorin junttihuumoriin dipattu itämainen eksotiikka nauttii yhä rehvakkaa kulttimainetta.
Vaikka audiovisuaalinen anti on päivitetty nykypäivään, puolalaisen Flying Wild Hogin uusi näkemys Shadow Warriorista on viimeistä piirtoa myöten vanhan koulukunnan räiskintäpeli. Älyvapaa tarina ja höyhenenkevyt hahmonkehitys toimivat askeettisena lisäsomistuksena pelimekaniikalle, joka luottaa vauhtiin ja verenvuodatukseen.
Demoneita puskee iholle kuin Tylypahkan kevätjuhlissa, katana viipaloi vihollisia kymmenen kilon sekuntitahdilla, ja aseiden tauotonta laulua säestää räjähdysten marssiorkesteri. Siinä missä modernit räiskintäpelit tähtäävät polveilevaan pelikokemukseen vuorenhuippuineen ja suvantoineen, Shadow Warrior on alkumetreistä lähtien ehtaa kolmen soinnun rähinää vailla kummoisempia kommervenkkeja.
Kaneettina koko verellä ja teräksellä kerrostettu kakku on kuorrutettu suorastaan jäätävän huonolla huumorilla, joka sujahtaa järjestäen aidan matalimmasta kolosta. Toisaalta mitä muuta voisi odottaa peliltä, jonka päähenkilön nimi on Lo Wang?
Shadow Warrior tasapainoilee klassisten elementtien ja vanhanaikaisen putkisuunnittelun välisellä veteen piirretyllä viivalla, eikä selviydy rannalle kuivin lahkein. Mutta kun hurmeennälkä yllättää eikä pelihetkeltä kaipaa muuta kuin kudosnesteessä marinoitua veripalttua, Shadow Warriorissa piisaa purtavaa.