Onpa mukava olla oikeassa. Shadowrun Returns oli joukkorahoitettu ja lyhyessä ajassa tuotettu roolipeli, jonka Dead Man’s Switch -seikkailu esitteli pelimaailmaa ja antoi rakennustyökalut harrastajille. Kuittasin sen ”hyväksi aluksi”– ja nyt alkaa tapahtua.
Dragonfall-laajennus vie kyberfantasian Seattlesta Berliinin anarkistivaltioon. Saksalaisessa kyberpunkissa on uudenlaista eksotiikkaa, ja pelaajan uuden hahmon seurana on kova joukko shadowrunnereita eli kaiken ratkovia palkkasotureja. Sekään ei ehkä riitä, sillä huhujen mukaan luonnonkatastrofin veroinen tappajalohikäärme on hengissä, vaikka se putosi Luftwaffen ampumana radioaktiiviseen joutomaahan.
Shadowrun Returns oli taitavasti kirjoitettu peli, mutta Dragonfallin kässäri on eri tasoa. Apuna on nyt kiinnostava joukko hämäräkeikkojen veteraaneja, joiden luottamus on ansaittava. Miltä kuulostaisi punkbändissä laulanut shamaani, jonka veljenpoika potkii haltioita Humanis-uusnatsien riveissä? Mikään ei ole roolipelissä niin tärkeää kuin sankarille tukea antava ryhmä.
Peli revittelee riemukkaasti pulpin ja noirin keinoilla, ja taistelutoverien läpänheitto tehtävissä saa BioWaren peikonvihreäksi kateudesta. Runsaat dialogivalinnat taas antavat roolipelaajien tuntea, että he ovat oman hahmonsa herroja. Kaikki tärkeä kerrotaan tekstin kautta, joten grafiikkavetoisemmat pelaajat eivät edelleenkään kostu tästä.
Returns kulki jäykästi raiteilla, mutta nyt pelaajalla on tilaa päättää, millaisille keikoille lähdetään ja miten niistä selvitään. Vaikka kyberpalkkikset ovat kadun pelätyimpiä heppuja, Shadowrunissa on aina sankarillinen sivujuonne, ja siinä olisi ansaittava hyvää karmaa. Sinisilmäinen puhtosankari on tosin pulassa, sillä työnantajat ja vastaantulijat sepittävät kilpaa puolitotuuksia ja valheita.
Returnsin vikoja on korjattu ihailtavalla innolla. Kyberavaruuteen murtautuminen on tehtäväsuunnittelun ansiosta nyt taktisempaa, ja taitavat hakkerit vievät tehtävillä ylimääräisiä tietoja, joita voi myydä pimeillä markkinoilla. Oudompia aseita ja eksoottisia kyberosiakin on nyt saatavilla, joten ei kun hermojärjestelmä turbolle ja teräsjalka vipajamaan. Pelin tekniikka taas kompuroi karmivan pitkien lataustaukojen ja turhan monien bugien muodossa.
Dragonfallin myötä Shadowrun ei tunnu enää kivalta nostalgiaprojektilta. Näin tällaiset hommat pitääkin hoitaa. Ei muistella huuli väpättäen menneitä kulta-aikoja, vaan tehdään klassisin keinoin yhtä hyvää – ja ehkä parempaakin.