Kun japanilaisen peliviihteen omalaatuinen rokkitähti Suda 51 ammentaa ajatusmaailmaansa interaktiiviseen muotoon, aikaansaannoksissa on yleensä outoa tyylikkyyttä ja mielipuolista nerokkuutta. Psykedeelinen väkivaltapläjäys killer7 ja neljättä seinää ydinpommittava No More Heroes onnistuivat hyvin pitkälti hämmentävissä visioissaan, mutta vastapainoksi teknisissä ratkaisuissa ja toteutuksessa oli hiomisen varaa. Shadows of the Damned -uutukaisessaan mies on liittoutunut vanhan rikoskumppaninsa, Resident Evil– ja Vanquish-luojan Shinji Mikamin kanssa, joten lopputulos on vähintäänkin merkillinen ja viihdyttävä toimintapläjäys.

Alkuun varsin tavanomaiselta kauhuräiskeeltä vaikuttanut Shadows of the Damned saa japanilaisen överiksi vedetyn luonteensa takia synkän manalankin tuntumaan sangen leppoisalta paikalta. Toki kuolleiden valtakunnassa harrastetaan kaikenlaisia julmuuksia vuosisatoja kestävistä paskaduuneista tuskallisiin kidutuksiin, mutta hulvattomia hahmoja ja uusiksi pistettyä mytologiaa seuratessa naama on vaikeaa pitää peruslukemilla.

Kuumaverinen latinosankarimme Garcia Fucking Hotspur ei lähde manan majoille kylmiltään, sillä mies on pesunkestävä demoninmetsästäjä, jonka apurina häärää nykyisin niin kovassa huudossa olevalla ja ihastuttavan höpsöllä brittiaksentilla papattava pääkallodemoni Johnson. Johnson on melkoinen veitikka itsekin, sillä luupää muuttuu tarpeen vaatiessa moottoripyöräksi, soihduksi sekä revolverien, haulikkojen että konekiväärien kaltaisiksi paukkuraudoiksi. Vivahteikkaita muutoksia kokeva asearsenaali onkin kovassa huudossa parivaljakkomme yrittäessä pelastaa Garcian tyttöystävän itse pääpiru Flemingin kuolettavalta libidolta. Puitteet ovat siis sangen hulppeat.

Kykenevän meksikaanin matkassa

Mikäli Shadows of the Damnedia pitäisi kuvailla yhdellä lauseella, se olisi Resident Evilin kajahtaneempi versio. Ohjaustuntumassa ja pelin kokonaistyylissä on mukana runsaasti Resident Evil -henkisyyttä, niin hyvässä kuin pahassa. Toimivaa ammuskelua varjostaa pienenpieni kankeus, etenkin kääntyillessä. Turhaa hampaidenkiristelyä syntyy etupäässä suurten vihollisryppäiden keskellä ja muutamissa pomotaisteluissa, joissa nopeat reaktiot ovat kaikki kaikessa. Kankeuden kanssa oppii toki elämään, sillä tietyssä mielessä se tavallaan kuuluukin Resident Evil -tyyliseen kauhupeligenreen.

Shadows of the Damned loistaa ujuttaessaan ilkikurisen ja kujeilevan huumorinsa pelitapahtumiin. Pelin perusideoihin lukeutuu pimeydeltä pakoileminen, sillä maailman mustaksi värjäävä tökötti tekee viholliset voittamattomiksi ja imee Garcian elinvoimaa. Varjojen synkältä syleilyltä vältytään sytyttämällä tuleen ruohoa märehtivät vuohipatsaat – koska jokainenhan tietää vuohien edustavan valaistumista.

Toiminnassa on runsaasti vaihtelua verrattuna useimpiin markkinoilta löytyviin toimintapeleihin, mikä tietenkin piristää ja pitää kiinnostuksen jatkuvasti yllä. Erilaisia taktiikoita vaativia vihollistyyppejä ja pomovastuksia viljellään mukavaan tahtiin, kuten myös Johnsonin egoa pumppaavia asepäivityksiäkin. Veijarin konekiväärimuoto sisältää parhaimmillaan piippuja kuin kynttelikköjä kattokruunussa, kun taas haulikolla kudit voi ladata keilapallomaisesti vihollisia kaatavaksi pääkalloksi. Aseet eivät ainoastaan kuulosta hauskoilta, vaan niiden käyttö on myös sitä, miksi uuden asemallin saadessaan tuleekin aina hihkuttua innoissaan. Tuhovoimaa, nopeutta ja lipaskokoakin saa kasvatettua suuremmaksi etsimällä punaisia jalokiviä, joita voi myös ostaa sinne tänne putkahtavalta ja hönttimäisellä heinähattuaksentilla vitsejä laukovalta Christopher-hirviöltä.

Toimintapelien monitoimimies

Sudan tyylille uskollisesti sankariparimme joutuu myös monenmoisien pulmatilanteiden ja minipelien pariin, joihin lukeutuu niin perinteistä avainten etsintää, yhdestä iskusta tappavien vihollisten pakoilua sekä huomattavasti isolekaisempiakin ilmestyksiä. Tarjonnassa on myös yllättävän paljon laadullisia heittoja, sillä osaa minipelejä pelaisi mieluusti enemmänkin, toisia pitkitetään liiaksi asti ja muutamassa tekisi mieli heittää ohjain päin seinää.

Siinä missä pelillisesti Garcian epäilyttävä ristiretki on positiivinen yllätys, jättää peli graafisesti toivomisen varaa. Japanilaiskehittäjät eivät ole saaneet kaikkea irti suositusta Unreal 3 -moottorista, vaan yleisilmettä voisi kuvailla lähinnä tyydyttäväksi. Erityisen silmiinpistävä ongelma on tekstuurien pitkä latailu, etenkin pelin uudelleenlatautuessa kuolintapauksen jälkeen. Synkissä ympäristöissä on kuitenkin samankaltaista ahdistavuutta ja tunnelmaa Resident Evil 4:n kanssa, minkä lisäksi Silent Hill -sarjan ikonisimpien osien musiikista vastanneen Akira Yamaokan luoma äänimaailma osaa muuttaa tunnelman hetkessä leppoisasta ahdistavaksi.

Kuten Sudan useimpien muidenkin pelien kohdalla, Shadows of the Damned paikkaa muutamia pelillisiä puutteitaan puhtaasti tyylin, huumorin ja persoonallisuuden voimin. Sääli sinänsä, ettei Mikamin läsnäolo ole tuonut kuvioihin Vanquishin kaltaista äärimmilleen hiottua toimintaa, mutta pelin vaihtelun ja hauskuuden takia ongelman tekee mieli antaa anteeksi.

7/10
Lisää luettavaa