Japanilaiset roolipelit nojaavat tiettyihin peruspilareihin, joten selkeästi massasta poikkeavat pelit ovat iloisia poikkeuksia. Nyt tarjolla on todellinen erikoisuus: okkultistisia teemoja viljelevä peli, jonka sankarit kutsuvat sisäisen demoninsa esiin ampumalla itseään päähän.
Shin Megami Tensei -sarjan pelejä on totuttu pitämään JRPG-genren mittapuulla haastavina ja pikkunäpertelyyn rohkaisevina. Pelien persoonalliset tarinat, graafinen tyyli ja synkkä ote ovat keränneet kehuja. Jenkeissä jo viime vuoden puolella ilmestynyt Persona 3 oli viime vuoden kiistaton roolipelihelmi. Se on myös todennäköisesti yksi viimeisistä kunnollisista PS2-roolipeleistä.
Peli sijoittuu japanilaiselle kampukselle ja sitä ympäröivään kaupunkiin. Kaupungissa on päällisin puolin kaikki hyvin, mutta sen asukkaita piinaavat oudot painajaiset ja mielenterveysongelmat. Syyn tietävät vain harvat. Kun kello lyö puolta yötä, ihmiset muuttuvat ruumisarkuiksi ja varjoina tunnetut otukset pääsevät valloilleen. On kuitenkin joukko ihmisiä, jotka eivät muutu. He näkevät varjot ja pystyvät taistelemaan niitä vastaan. Persona 3 on tarina näistä ihmisistä, jotka ovat päällisin puolin tavallisia opiskelijoita.
Varjoista valoihin
Peli on jaettu kahteen osaan. Päivisin käydään koulua ja eletään tavallista elämää, ja varsinainen toiminta tapahtuu yöllä. Kun kello lyö kaksitoista, vuorokauden salainen aika alkaa. Sitä kutsutaan pimeäksi tunniksi, ja sen aikana lukio muuttuu Tartarukseksi, kaoottiseksi labyrinttien täyttämäksi rakennukseksi.
Varjoja vastaan taistellaan demonisilla otuksilla, joita kutsutaan persooniksi. Sankarit kutsuvat varjot esiin ampumalla itseään aseen näköisellä laitteella päähän. Satunnaisesti luodut labyrinttimaiset tasot eivät tarjoa kovin mielenkiintoisia näköaloja, mutta taistelu on taattua Shin Megami Tensei -laatua. Vuoropohjaisesta taistelusta on tehty astetta kiinnostavampaa, sillä perushirviötkin voivat oikeasti olla vaikeita ja vaativat taktikointia.
Peliin tuo taktisuutta erityisesti Press Turn -ominaisuus, joka antaa ylimääräisen toimintavuoron vihollisen heikkouksia hyödyntäneille hahmoille. Myös viholliset voivat käyttää ominaisuutta, mikä lisää taisteluiden jännittävyyttä. Jännä yksityiskohta on se, että pelaaja ohjaa vain omaa hahmoaan. Muut taistelijat toimivat itsenäisesti, vaikka niille voikin antaa ohjeita.
Pelin päähenkilöllä on omalaatuinen kyky luoda uusia persoonia yhdistelemällä vanhoja. Persoonien luominen muistuttaa tässä suhteessa hyvin paljon SMT: Lucifer’s Callin demoninluontia. Persoonien voimaan vaikuttavat päähenkilön sosiaaliset suhteet ja taidot, joita hiotaan päivisin koulussa ja kaupungin kaduilla. Pelaajan valinnat määräävät, millaisiksi hahmojen väliset suhteet ja niihin perustuvat sankarin kyvyt kehittyvät.
Pelissä on niin monia hienoja kikkoja, ettei tässä arvostelussa ole tilaa niiden kaikkien esittelyyn. Ainoat valittamisen aiheet ovat englanninkielisen ääninäyttelyn vaihteleva taso, paikoitellen liian verkkainen eteneminen ja Tartaruksen yksitoikkoiset maisemat. Persona 3 on synkkä, persoonallinen ja PS2:n mittapuulla kaunis peli. Siinä on tarpeeksi pelattavaa, kiinnostava tarina ja hienoja taisteluja. Peli ei ole täydellinen, mutta se sisältää kaiken, mitä japanilaiselta roolipeliltä voi toivoa.
Persona 3 jatkuu
Japanissa pelin tarina ei päättynyt sen dramaattiseen loppuun, vaan se jatkuu sekä vuoden alussa alkaneessa Persona -trinity soul– -animesarjassa että Persona 3: FES -pelissä. Persona 3: FES:n sanotaan sisältävän pelin todellisen lopun, ja sen on määrä ilmestyä Yhdysvalloissa huhtikuun lopussa. Vielä ei tiedetä, nähdäänkö FES:ää koskaan Euroopassa.