Persona-sarjan pelit ovat keränneet melkoisesti kehuja vuosien varrella. En ole aiemmin perehtynyt sarjaan, mutta koska Shin Megami Tensei: Persona 4 lienee suunnilleen viimeinen varteenotettava PlayStation 2 -peli, nyt lienee hyvä hetki aloittaa – parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
En yleensä lämpene japanilaisille konsoliroolipeleille kovin helposti, mutta Persona 4 tempaisi minut mukaansa yllättävän sukkelasti. Pelissä ohjastetaan pikkuiseen kylään saapuvaa lukioikäistä jantteria, joka heti uuteen kouluun saavuttuaan sotkeutuu, paitsi mystisiin kuolemantapauksiin, myös televisioruutujen tuolla puolen odottavaan outoon maailmaan.
Perinteikkäästi, mutta hitaasti
Pelillisesti on luvassa toisaalta melko perinteiseen malliin toteutettua vuoropohjaista taistelua ja juoksentelua oudoissa ympäristöissä, toisaalta taas hahmojen välisten suhteiden hoitamista ja kyläyhteisön parissa toimimista. Ennen kuin pelaaja kuitenkaan pääsee itse tekemään oikeastaan yhtikäs mitään, pelin alkuvaihe vaatii erityistä kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä tuntia kuluu vähän niin kuin katsoisi leffaa, jossa puhutaan koko ajan, paitsi että jokaisen repliikin välillä pitää painaa nappulaa. Välillä katsellaan lyhyitä animepätkiä ja valitaan keskusteluvaihtoehtoja, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä.
Tämä kuulostaa näin sanottuna aika inhottavalta tavalta aloittaa peli, mutta materiaali on yllättävän kiehtovaa. Kyseessä onkin eräänlainen pehmeä lasku rytmiin, joka tuo oikeastaan mieleen enemmänkin Animal Crossingin kaltaiset pelit: sankari käy päivittäin koulussa, hengailee kavereiden kanssa ja kuluttaa enenevissä määrin aikaa erilaisten yhteisön rientojen parissa. Seikkailu tulee rytmittää oikein: kalenteri etenee koko ajan armottomasti, ja kun sumuinen päivä koittaa, joku kuolee, ellei pelaajahahmo kavereineen onnistu pelastamaan uhria ajoissa.
Hädässä ystävät tunnetaan
Hahmojen väliset sosiaaliset suhteet ovat erityisen tärkeitä pelin kannalta, sillä vahvat ystävyyssuhteet vahvistavat myös hahmojen ”persoonia” – eräänlaisia mystisiä henkiolentoja, jotka hoitelevat leijonanosan taisteluista. Niinpä pelissä käydään läpi loputtomalta tuntuvat määrät japanilaisten teinien sosiaalipornoa. Tiedän, että se kuulostaa sietämättömältä rastilta, mutta peli on käsikirjoitettu poikkeuksellisen hyvin ja käännöstyökin on sujuvaa. Niinpä hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisia, ja mikä parasta, kaikkein luotaantyöntävimmät, pelityypille ominaiset hahmokliseet pysyvät kiitettävän hyvin poissa näkyvistä.
Graafisesti peli ei juuri kohauta. Jos hahmojen puhuessa ruudulle ei ilmestyisi perinteisellä 2d-grafiikalla piirretty kuva puhujasta, sankareita ei juuri erottaisi toisistaan. Onneksi pelin viholliset ovat kuitenkin mielikuvituksellisia, ja pelin teemaan erityisen hyvin sopivia. Pelin äänipuoleen on myös panostettu mukavasti, ja hauskana bonuksena pakettiin kuuluu myös soundtrack-levy.
Persona 4 on peli, joka ei sovi kiireiselle: jos aikaa on alle tunti, ei oikeastaan maksa vaivaa. Panostus kuitenkin kannattaa: parhaimmillaan peli onnistuu sanomaan ihan oikeita asioita ihmisten välisistä suhteista ja siitä, mikä ero on ihmisen ulkokuoren ja sisimmän välillä.