Muistatteko vielä ne sivuttain vierivät toimintapelit, jotka saivat pelaajan nousemaan varpailleen jatkuvan vihollistulvan, millintarkkaa ajoitusta vaativan ohjattavuuden ja nöyryyttävän kenttäsuunnittelun takia? Monille saattaa tulla mieleen klassinen Ninja Gaiden, mutta tosiasiassa nyt puhutaan Nintendon 3DS:llä yllättävän paluun tehneestä Shinobista.
Vanhoja oppeja kunnioittaen
Shinobi heittää pelaajan muinaiseen Japaniin, missä alkuperäisten Shinobi-pelien sankarin pojan on lähdettävä puolustamaan kotikyläänsä. Vaikka peli edustaakin ulkoisesti simppeliä tarjontaa sivuttain vierivine maisemineen, osoittautuu 3DS:n kolmiulotteisuus melko komeaksi katseltavaksi varsinkin animoiduissa välivideoissa. Tätäkin oleellisempaa on Shinobin tavanomaisen mätkinnän taustalla sykkivä henki, joka vie lopulta pelaajan paljon pidemmälle kuin nykymittapuullakin tavalliseen, muinaisaikoihin sijoittuvaan hack ’n’ slashiin.
Kun Jiro Musashilla tarttuu katanan varteen, saattaa tuntuma vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta lopulta peli osoittautuu vanhan koulukunnan edustajaksi juuri sopivalla tavalla. Jippoja on kyllä käytettävissä miekoista ja heittotähdistä aina taikoihin saakka, mutta jo ne vaativat paljon tarkkaa ajoitusta tuottaakseen tulosta – puhumattakaan olkanapilla tapahtuvasta torjumisesta ja ninjapeleille pakollisesta seinähyppelystä. Peli saattaa antaa ymmärtää, että se on huoletonta mätkimistä, mutta jo alussa se heittää pelaajan eteen tavallista isomman haasteen.
Nykyaikaisia keinoja kaihtamatta
Vielä yllättävämmäksi Shinobi muuttuu, kun muinainen Japani osoittautuu vain eräänlaiseksi harjoitusosuudeksi koko pelille. Heti alkutekstien tärähdettyä ruutuun Jiro Musashi saa huomata päätyneensä mystisen pyörteen kautta kauas tulevaisuuteen. Niin juustoiselta kuin tällainen juonenkäänne saattaa tuntuakin, se on taatusti odottamaton käänne pelin alkuasetelmiin nähden ja johdattaa tunnelman nopeasti ihan uudenlaisille raiteille, kun japanilaiset vihollissoturit ja samuraipomot korvautuvat loputtomilla nykyaikaisemmilla vihollisarmeijoilla.
Tämä käänne osoittautuu lopulta myös Shinobin isoimmaksi kompastuskiveksi. Heti aluksi tuntuu siltä, että menneissä ajoissa olisi seikkaillut mielellään pidempäänkin. Tämä tunne vain vahvistuu, kun pelin kenttäsuunnittelu ja viholliskatraat tuntuvat muuttuvan aina vain tylsemmiksi pelin edetessä. Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Shinobin haluaa hakata läpi, ja varsinkin lajissaan näppärät pomotaistelut pitävät mielenkiinnon yllä. Silti pelin suurin arvoitus on tarinan sijaan se, miksi sen harjoituskentät ovat itse asiassa koko pelin monipuolisinta antia.
Pitkä tie mestariksi
Siitä ei pääse silti mihinkään, että Shinobi on nimenomaan kannettavalla koneella todella hauskaa pelattavaa. Vaikeustasoissa on useita vaihtoehtoja, joista helpoinkaan ei ole mitään läpijuoksua, mutta vaikein ottaa pelaajasta suorastaan sadistisen yliotteen. Juuri haaste ja pikkutarkkuus pitävät huolen siitä, että pelihahmolla ei voi vain juosta ja hakata tietään eteenpäin rajallisten elämien varassa. Nykypeleille tyypillisen yrityksen ja erehdyksen sijaan peli rohkaisee kehittämään taitojaan ja refleksejään.
Pienistä puutteistaan huolimatta Shinobi on itse asiassa yksi parhaista peleistä, joita Nintendo 3DS:lle on sen takkuisen ensimmäisen vuoden aikana julkaistu. Pelien historian valossa se ei tuo lajiinsa mitään uutta, mutta se on myös virkistävä muistutus sivuttain vierivien pelien kutkuttavasta historiasta, jolloin pelien parissa nimenomaan halusi hakata sormenpäänsä verille silkan haasteen takia.
