Silent Hill: Homecoming / Arvostelut / pelaaja.fi

Silent Hill: Homecoming

5.03.2009 // Kirjoittanut: Juha Wakonen
25

Selviytymiskauhupelit ovat oman lajityyppinsä hankalassa vankilassa. Pelimekaniikan perusteet on pidetty konsolisukupolvesta toiseen lähes täsmälleen samanlaisina, mutta normaali ajanmukainen kehitys ja pelaamisen koko ajan muuttuvat muotivillitykset vaativat kuitenkin muutosta. Tätä vaikeuttaa ennen kaikkea se, että merkittävä osa esimerkiksi Silent Hillien ja Resident Evilien paniikinkatkuisesta kokemuksesta juontaa juurensa tahallaan hankalaksi tai kömpelöksi tehdystä pelihahmon ohjastamisesta. Kun eläviä kuolleita ja helvetinkoiria marssii kimppuun vasemmalta ja oikealta, kauhu syntyy pelaajan itsesuojeluvaistoa kutittamalla eikä niinkään yltiöpäisen hirvittävillä hirviöillä.

Joskus homma toimii niin kuin se kuuluisa junan vessa, joskus taas ei – ja joskus perusasetelmaa yritetään myös uudistaa. Silent Hilleissä päähenkilön alituinen kompurointi ja geriatrikon ketteryys on tavallaan perusteltua, koska kyseessä on enemmän tai vähemmän tavallinen sukankuluttaja, joka heitetään kärsimään erikoisiin tilanteisiin. Sen sijaan Resident Evilien huippusotilaat ja erikoisiskuryhmän jäsenet, jotka eivät selviä edes jalkakäytävän kivetyksestä, ovat oikeastaan sen sijaan vain surkuhupaisia. F.E.A.R. puolestaan nappaa pelaajan pelottelun tehokeinot ja valjastaa ne ensimmäisestä persoonasta kuvattuun räiskintään. Se, miten hyvin viistosti kummallinen japanilainen kauhu sitten sopii FPS-räiskintään, on jokaisen oma asia.

Ensimmäinen Silent Hill julkaistiin PlayStation-konsolille vuonna 1999. Uusi Silent Hill: Homecoming on puolestaan järjestyksessään jo pelisarjan kuudes täyspitkä osa, ja sen merkittävin uudistus suhteessa kaikkiin edeltäjiinsä on kolmannen persoonan kameran vapauttaminen pelaajan vapaasti hallittavaksi. Yksin tämän jo pitäisi kieliä kovaan ääneen siitä, mikä hommassa on pahasti pielessä.

Sotilas palaa kotiin

Kirjallisuudessa aina vitsiksi asti kulunut kauhuromaanin aloituslause on tämän arvostelun otsikossa itsetarkoituksellisesti komeileva fraasi ”synkästä ja myrskyisästä yöstä”. Meille työkseen toisten tekemisiä kritisoiville vastaava arvostelun päättävä ja sopivan välinpitämätön heitto voisi olla esimerkiksi se, ”miten pelistä vain puuttuu se jokin”. Mutta mitä tehdä, kun molemmat näistä koinsyömistä kliseistä yksinkertaisesta osuvat maaliinsa ja alleviivaavat kohteestaan lähes kaiken olennaisen?

On sopivasti synkkä ja myrskyinen yö, kun sairaalasta kotiutettu entinen sotilas Alex Shepherd palaa takaisin kotikaupunkiinsa Shepherd’s Gleniin. Hän kuitenkin löytää äitinsä lähes katatonisesta tilasta ja kuulee veljensä sekä isänsä kadonneen jäljettömiin. Paikan päällä tapahtuu muutenkin kummia, ja melkein kaikki tutut asukkaat ovat poissa. Etsiessään pikkuveljeään menneisyytensä vainoama Alex löytää itsensä pian naapurikaupungin, Silent Hillin, sumun pimentämiltä kaduilta.

Yhtä osuvasti on helppo todeta pelistä yksinkertaisesti puuttuvan ”sen jonkin”. Tarinaan ei enää ole saatu samanlaista imua kuin erityisesti sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa, ja tuo puuttuva jokin on täydellisen vierauden kokemus ja ennalta arvaamattomat tapahtumat. Yhdysvaltalainen Double Helix kierrättää vanhoja tehokeinoja ja tuttuja kikkoja eikä osaa tasapainotella tarinankertomisen ja asioiden kertomatta jättämisen kapealla reunalla. Silent Hillien uskolliset fanit tulevat varmasti kylläisiksi, mutta hiuksia nostattavaa ja mitenkään erityistä kokemusta on turha odottaa.

Vapaasti liikuteltavan kameran lisäksi Silent Hill: Homecomingissa uudistuksia on tapahtunut pelin taistelusysteemissä. Päähenkilön sotilastausta huomioidaan antamalla pelaajan käyttöön tavallisen hyökkäyksen lisäksi myös voimakkaampi lyönti sekä väistö- ja torjuntaliikkeet. Myös viholliset ovat tällä kertaa aggressiivisempia ja kestävämpiä. Muuten pelaaminen sujuu perinteisillä urilla, toisin sanoen kuljeskellaan tyhjillä kaduilla ja tutkitaan rakennuksia, selvitetään eteen sattuvia aivopähkinöitä ja yritetään pitää pää kylmänä radion alkaessa kohista uhkaavasti. Kaikki on siis varsin tuttua ja turvallista – eli juuri päinvastoin kuin kauhupeliltä tulisi odottaa.

6/10

Kommentit

Käyttäjän CrazyMario kuva
CrazyMario

koukuttaa samanlailla kuin aiemmat osat.

Käyttäjän eiac kuva
eiac

Ei yllä 1ja 2:sen tasolle mutta tykkään silti!

Käyttäjän Mystery kuva
Mystery

koukuttaa.....

Käyttäjän Vildi kuva
Vildi

vielä...seuraava..tallennuspiste

Käyttäjän Albedo kuva
Albedo

Hyvä, mutta buginen.

Käyttäjän j-urski kuva
j-urski
Käyttäjän Dragonfly kuva
Dragonfly

Tässä sukupolvessa genrensä parhaimmistoa

Käyttäjän Janne82 kuva
Janne82

Ajoittain pelottava...

Käyttäjän Harrycane kuva
Harrycane

Alko lupaavasti, mutta päättyi pettymykseen.

Käyttäjän finngamer kuva
finngamer