Hyväksyttävä rahastus
Kyllä Nintendolla varmaan nyt kiroillaan. Kuinka monta fantasziljoonaa olisi kertynyt lompakon pohjalle, jos jokainen pokémon olisi muovailtu omaksi keräiltäväksi lelukseen kuten Activisionin julkaisemassa Skylandersissa? Hintavia leluolioita pursuavat hyllyt ohittaa naureskellen pelikaupassa, kunnes Skylandersia testaa ja sen havaitsee lasten, nuorten ja nuortenmielisten Diabloksi. Sillä ei ole enää mitään väliä, että sarja aloitti Spyron nimellä: purppuralohhari unohtuu fantastisempien olioiden taakse.
Olen omin silmin todistanut Skylandersien perusidean vetovoimaa. Kun tallennussirun sisältävän muoviukon asettaa portaaliin eli alustalle, hahmo ilmestyy peliin. Oikean ja digitaalisen kohtaamisessa on jotain maagista erityisesti lasten mielestä. Mukulani ei osaa vielä pelata, joten hän hoitaa hahmonvaihdot ja minä itse pelaamisen. Siinä on tullut selväksi, että Skylanders Giants on sellaista hyvää nuortenviihdettä, joka miellyttää tarvittaessa vanhempaakin.
Ensimmäistä Skylandersia hauskemmalla ja paremmalla kässärillä siunattu peli tutustuu tarkemmin sekä ykköspelin ykköspahikseen Kaosiin että lyhyessä viittauksessa nähtyihin muinaisiin robottiorjuuttajiin. Historiasta kumpuavat myös uudet triplakokoiset jättihahmot, ensimmäiset Skylandsin sankarit, jotka kyykyttivät kyseiset terminaattorit aikoinaan.
Hupaisasti sanaileva tarina jää tietysti itse toiminnan varjoon. Skylanderien ainoa tarkoitus elämässä on hakata ja ampua kaikkia muita elämänmuotoja – yksin tai kaksin – hyvän asian nimessä. Jokaisella on täysin oma taistelutyylinsä, ja erityisesti uudet ja kalliit jättihahmot tuntuvat turhankin voimakkailta, sillä ne avaavat kentistä salattuja alueita ja turpasaunovat hurjalla voimalla. Etenkin alkuhuumassa pienempiin ukkeleihin vaihtaa vain matkatessa, sillä esimerkiksi enttimäinen perusjätti Tree Rex kulkee etanan vauhtia hitaasti.
Ykkösosaan verrattuna Giants tuo perustoiminnan ja -tarinan päälle kaivattua lisäherkkua. Keskuskenttä on lentävä laiva, johon kertyy uusia toimintoja, asukkaita ja koristeita matkan aikana. Se on kuin kiva junnuversio Assassin’s Creedin Monteriggionista tai Mass Effectien Normandysta. Ensimmäisessä pelissä turhauduin, koska hahmojen koulutus tuntui hitaalta, mutta nyt kultaa ja kokemusta kertyy luotettavasti uudesta areenataistelutilasta, johon on saatu muutama oikeasti haastavakin mättö. On myös hienoa huomata, että kun vanhat skylanderit tuo uuteen peliin, niillä on tallella kokemuspisteensä, kultarahansa ja jopa päässä olleet hattunsa. Lisäpisteitä tulee siitäkin, että ensimmäisen pelin langaton patterisyöppö portaali on vaihtunut USB-johdolliseen malliin.
Kaupallisuus tunkee kuitenkin kaiken läpi hurjalla voimalla. Kenttien koko sisällön näkeminen vaatii vähintään kahdeksan eri elementin skylanderin ja yhden jättiläisen omistamista, ja tasaisin väliajoin sielukivet avaavat videomuotoisia mainosvideoita. Jos peli olisi yhtään huonompi, se kävisi pännimään. Tällaisenaan se menköön nuoruuteni He-Manien ja Transformersien rinnalle pätevien lelumainosten osastolle.
Skylanders Giants jää lopulta vain hyväksi peliksi, sillä erinomaisuuteen vaadittaisiin tässä sarjassa nintendomaista hiomista tai pokémonien monipuolisuutta, eikä kumpaankaan ylletä. Varoituksen sanakin lienee kuitenkin paikallaan: turha luulla, että tätä ”kokeilee” aloituspaketin perushahmojen kautta ja jättää ne parinkymmenen euron jätit ostamatta. Kaupassa valkenee karu totuus.