En tiedä teistä, mutta minulle jo pelkkä sana SOCOM tuo välittömästi mieleen PS2-aikakauden. Pleikkarin ikioman sotasarjan nimellä on koruton, sotilaallinen ja turpeelta maistuva arominsa. Tunnetaanhan SOCOMit taktisesta ja hitaasta räiskinnästä, joka on ominaisempaa pc- kuin konsolipeleille. Mitä mahtavat tiukimmat SOCOM-fanit siis sanoa huomatessaan, että SOCOM 4: Special Forcesissa mausteeksi on lisätty hyppysellinen Call of Dutya? Älkää kuitenkaan säikähtäkö, sillä pelisarjan oma tahti ja tyyli ovat vielä tallella – osittain.
Pelissä ei yllättäen komennetakaan perinteiseen tapaan Navy SEALS -erikoisryhmää vaan viisihenkistä Nato-joukkuetta, joka joutuu keskelle sotilasvallankaappausta Kaakkois-Aasiassa. Pelaajan suorassa komennossa on kovapintainen ja synkän menneisyyden omaava upseeri. Tämän tuskailuihin on vain hieman vaikea suhtautua vakavasti, sillä ukko näyttää aivan Unchartedin Nathan Drakelta paitaa myöten. Olen vakavissani, katsokaa vaikka ruutukaappauksia!
Klooni-Draken mukana säntäilee kaksi suuntaohjaimella komennettavaa kahden hengen taisteluparia. Sinisessä tiimissä häärivät ihastuttavat stereotyypit nimeltä Jatkuvasti Nariseva Kaljupää ja Kova Mutta Herkkä Musta Heppu, ja keltaisessa joukkueessa ovat puolestaan Hiljainen Aasialainen sekä Vihainen Nainen. Kuvailuni jäävät epämääräisiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että yksinpelikampanja ammentaa aivan kaiken sotilasräiskintöjen kliseetuutista. Niinpä juonesta ja henkilökaartista ei haluakaan muistaa mitään jälkeenpäin, vaikka tarina elävöityy puolenvälin käänteiden jälkeen siedettäväksi.
Hiipivä uhka
Sumatran rannoille tultiin kuitenkin tappamaan eikä puhumaan, ja yksinpeli tarjoaa melko miellyttävää räiskintää, jossa suositaan suojassa kyykkimistä. Viholliset kuolevat parista luodista niin kuin pitää, ja hyviksienkin on järkevä pitää päänsä piilossa. Vaikka matka vie viidakoista slummeihin ja kaupunkeihin, kentät ovat tiiviisti suljettuja putkia, joissa vihollisten selustaan koukataan ainoastaan silloin, kun peli niin vaatii, ja välillä draamaa luodaan käsikirjoitetuilla hetkillä.
Näyttääkin siltä, että peli haluaisi epätoivoisesti olla CoD-spektaakkeli, vaikkei sellaiseen näyttävyyteen ylletä, ja samalla valutaan pois perinteisemmästä SOCOM-kaavasta. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, ettei pelin ammuskelu ole tarpeeksi tyydyttävää, ja ärsytyksen aiheeksi jää ajoittain epäonnistuva suojaan meno. Kerrankin kranaatit lentävät juuri niin kuin pitää, ja puupäiset apuritkin menevät useimmiten sinne minne käsketään. Siihen nähden, että suojaa käytetään runsaasti, pelin materiaalien suhtautuminen luoteihin on puolestaan antiikkista. Tietynnäköiset suojat hajoavat näyttävästi luotisateessa, mutta seuraavana hetkenä konekiväärin kuulatkin pysähtyvät kuistille jääneeseen paperilyhtyyn.
Yksinpeliä rumentavat pahimmin ryhmän hiippailuspesialisti Forty-Fiven surkeat soolotehtävät. Niissä SOCOM vaihtaa räiskinnästä hiippailuun tylsimmällä mahdollisella tavalla. Kentät ovat edelleen järkyttävän kapeita putkia, ja pimeässä konttaamisen suurin vaaratekijä on pelaajan nukahtaminen. Vaaran paikatkin on kirjoitettu etukäteen. Jos kutsuisin sitä köyhän miehen Splinter Celliksi, Sam Fisher tulisi pimeästä kimppuun.
Se todellinen SOCOM
Enempää tekstiä ei kannata kuitenkaan tuhlata yksinpelin ongelmien ruotimiseen, sillä SOCOM on aina ollut perinteisesti nettipelaajien suosiossa. Moninpeli onkin nautinnollisempi kokemus kuin äärimmäisen tasapaksu yksinpelikampanja. Tarjolla on nykyajan standardeja vastaava mutta kevyehkö kokemusjärjestelmä sekä erikoisempia kilpahenkisiä pelimuotoja, kuten pomminpurkajan saattamista. Tahti on aiempia osia kovempi, ja kill streakien kaltaiset uudistukset ovat kyseenalaisia lisiä. Pelaajan itseluottamuksesta riippuen tarjolla on uudelleensyntymisillä siunattu Standard-pelitila ja kuolevat sotilaat katsojiksi alentava Classic-tila. Teknisellä puolella huolestuttaa testisessioiden ajoittain erittäin paha verkkoviive, jota ei toivottavasti nähdä enää pelin julkaisussa.
Erityisen iloisena yllätyksenä tulivat kuitenkin yhteistyöpelimuodot, joissa viisi pelaajaa muodostaa tulijoukkueen tekoälyn ohjaamia vihollislaumoja vastaan. Päämääriksi on ehdolla esimerkiksi tiedustelutietojen keräämistä sekä vihollisupseerien tappamista, ja näissä puuhissa uusi SOCOM loistaa rohkaisemalla yhteistyöhön täysin tuntemattomienkin kanssa. Puuhassa on sen verran vaikeutta, ettei sooloilijoille ole tilaa ja ääniviestintä USB-mikin kautta on liki pakollista.
Taistelutoverit rinnallain
SOCOM 4 on luonteeltaan sellainen, että se synnyttää yhteistyöpelissään niitä hetkiä, joita muistellaan taistelutoverien kanssa kuukausien päästäkin. Otetaan esimerkki: kovimmalle vaikeustasolle ja suurimmalle vihollismäärälle säädetyssä pelissä ryhmäni törmäsi tiesululla suureen vihollisjoukkoon, joka ryntäsi yllättäen eteenpäin ja kaatoi meistä neljä silkalla joukkovoimalla. Viimeinen sankari katkaisi näkyvyyden savukranaateilla ja elvytti yhden kaatuneista, minkä jälkeen kaksikko haki lisää ammuksia. Ryhmän chat-kanava täyttyi naurusta ja epätoivoisista huudoista, kun toinen toistaan suojaava kaksikko ryömi luotimyrskyn ali pelastusaikeissa, ja lopulta seurasi puolen tunnin mittainen tulitaistelu tiiviillä viidakkokaistaleella. Voi sitä onnistumisen ja joukkovoiman tunnetta, jonka mahdollistivat haaste ja taistelun suhteellisen verkkainen tahti.
Viimeksi juuri tämänhenkistä ja näin hyvältä tuntuvaa taktista yhteistyöräiskintää koettiin Ghost Recon -sarjassa, joka on puolestaan ehtinyt jo käytännössä kadota. Uudistuneelle ja hiotummalle SOCOMille on siis tarjolla aivan oma lokeronsa netin sotaräiskintöjen massassa, ja tasaisen varma suoritus tuo pelisarjalle varmasti myös uusia faneja. Silti on tosiasia, että SOCOM 4 on välimallin sotapeli tarkalleen kevyträiskeen ja hc-sodan välissä, ja moinen sekoitus maistuu ajoittain melko kummalta.