Sonic Chronicles: The Dark Brotherhood / Arvostelut / pelaaja.fi

Sonic Chronicles: The Dark Brotherhood

7.11.2008 // Kirjoittanut: Simon Elo
2

Kaksitoista vuotta sitten julkaistiin Super Mario RPG, yksi Super Nintendon parhaista peleistä. Vihdoin ja viimein sininen siili seuraa pullean putkimiehen jalanjälkiä, kun hän hyppää ensimmäistä kertaa roolipelien ihmeelliseen maailmaan epävirallisten fanipelien ulkopuolella.

Sonic Chronicles: The Dark Brotherhood on kaiken kukkuraksi roolipelilegenda Biowaren käsialaa ja heidän ensimmäinen DS-pelinsä, joten historian havinaa on ilman muuta ilmassa.

Nautinnollista nostalgiaa

Seikkailu alkaa mistäpä muualtakaan kuin klassisesta Green Hill Zonesta, kun Sonic palaa hyvin ansaitulta lomaltaan takaisin sorvin ääreen. Uskollinen ystävä Tails kertoo omapäisen Knucklesin kadonneen, ja kaiken kukkuraksi voimakkaat kaaossmaragdit on jälleen kerran viety.

Vanha arkkivihollinen Eggman ei voi olla kaiken takana, sillä sarjan kaanonin edellisessä osassa, mikä se virallisesti sitten onkaan, hänet on kuulemma lyöty. Uhaksi paljastuvat salaperäiset roistot, jotka uhkaavat koko planeettaa.

Tarina ei ole huono, mutta on turha odottaa mitään Knights of the Old Republic tason tarinankerrontaa tai dialogia. Kuten Marion roolipeli aikanaan, The Dark Brotherhood on erittäin kevyt roolipeli lapsenmielisellä juonella. Suurta dramatiikkaa ei ole luvassa, mikä ei miellytä vanhempia pelaajia.

Kopioi ja liitä

Pelin loppupuolella kolutaan avaruusaluksella ulkoavaruuden planeettoja, mikä tuntuu halvalta Mass Effect kopiolta. Se ei yksinkertaisesti sovi Sonic-peliin, kuten eivät myöskään useimmat viholliset. Perfect Chaos mainitaan ja Eggman on itseoikeutetusti paikalla, mutta miksi sarjan klassisesta Megadrive-ajan kuvastosta ei ammenneta enemmän?

Muutoin Bioware on tehnyt hienoa työtä vangitessaan Sonic-universumin fiiliksen. Sarjakuvamainen toteutus on heti alkumetreiltä lumoava – värit ovat kirkkaita ja tunnelma leppoisa. Hahmojen kolmiulotteiset mallit ovat käsikonsolin asteikolla laatutyötä.

Joskus kentissä on myös pieniä yksityiskohtia, jotka huomaa vain Sonic-fani. Musiikki on hieman ikävystyttävää, vaikka joukossa on muutama mainio versio sarjan ikivihreistä kappaleista.

Munattu tilaisuus

Hahmoja ohjataan kätevästi stylus-kynällä näpäyttämällä sitä ruudun kohtaa, johon haluaa liikkua. Mitä kauemmin painaa, sitä nopeammin hahmo liikkuu. Sonic tietysti pinkoo yhtä lujaa kuin aina, mutta liikkuminen on paikoin kömpelöä. Lintuperspektiivi voi olla pettävä – näyttää siltä, että hahmo voi mennä rakennuksen takaa, vaikka sieltä ei oikeasti voikaan mennä. Yrittäminen ja erehtyminen on opettavaista, mutta se on harvoin peleissä mukavaa.

Sonicin ystävillä on omat hyödylliset taitonsa: Tails osaa lentää kauas, Amy rikkoa nuijallaan esteitä ja Shadow teleportata. Kykyjä myös käytetään runsaasti, joten ne eivät jää pelkäksi kuriositeetiksi.

Esteiden takaa löytyy kaupantekoa varten kerättävien sormusten lisäksi munia, joista kuoriutuu Sonic Adventuresta tuttuja Chao-otuksia. Pikkuhepuista saa hahmoille erikoistaitoja, kuten kovemmat iskut, mutta otuksia ei hoivata tai kilpailuteta kuten aikoinaan. Munia voi vaihtaa kaverin kanssa langattoman yhteyden kautta, mutta siitä ei ole juuri hyötyä.

Biowaremaisesti sivutehtäviä on runsaasti, mutta kaikki ovat yksinkertaista tavaran hakemista ja sen viemistä johonkin paikkaan. Keskustelut eivät ole sen ihmeellisempiä, vaan valinnanvapaus on uhrattu täysin. Sonic voi sanoa Taisille, että suu suppuun ja kita kiinni, mutta pian yli-innokas kettu on taas äänessä. Huumoria kuitenkin viljellään runsaasti, mikä pelastaa paljon. Hahmojen luonne kuten Sonicin viileä asenne ja Big the Catin vähäiset älynlahjat tulevat hauskasti esiin.

Helppoa kuin heinänteko

The Dark Brotherhood on käyttäjäystävällinen peli. Jokaisesta uudesta asiasta saa halutessaan ohjeita, joten sormi ei mene suuhun edes roolipelaamisen keltanokilta. Taisteleminen on perinteistä vuoropohjaista roolipelihuttua, mutta ei sentään satunnaista, vaan viholliset näkyvät kartalla.

Valikoiden käyttö hoituu styluksella. Taikapisteiden sijaan pelissä on voimapisteitä, joita käytetään erikoishyökkäysten tekoon. Niissä täytyy Elite Beat Agentsin tapaan painella pallukoita ja liikuttaa stylusta ruudulla näkyvien ohjeiden mukaan, jotta liike onnistuu. Samantapaisilla kuvioilla estetään vihollisten iskuja.

Yhdessä nämä temppuilut tekevät taisteluista mielenkiintoisempia kuin ne muutoin olisivat, mutta liikkeet ovat liian helppoja oppia, minkä vuoksi normivastustajat ovat pian todella kesyjä. Se johtaa toiseen ongelmaan. Alitehoisilla vastuksilla on roolipeleissä tapana paeta, joten pian joka toisessa kohtaamisessa saa jahdata vihollisia aluksi innostavalta tuntuvassa, mutta pian tylsäksi käyvässä reaktiominipelissä.

Taisteluista tulee kovien haasteiden sijaan pakollinen riesa. Ne ovat kuin yliopiston tylsimmät luentopäivät, joista alkaa itse paeta pois, ennen kuin muut ehtivät ensin. Taisteluilla on myös taipumus kestää aivan liian pitkään, kun vastustajat parantavat itseään ja iskut eivät osu.

Onneksi pomovastukset pysyvät sentään haastavina koko viitisentoista tuntia kestävän seikkailun ajan, sillä muutoin kyseessä on erittäin helppo roolipeli. Pelin toisella peluukerralla mukana voi pitää ensimmäisen sankareiden kokemustason ja tavarat, mikä ei ainakaan lisää haastetta.

Olen vannoutunut Sonic-fani, joten toivoin todella Sonic Chronicles: The Dark Brotherhoodin olevan parempi kuin mitä se on – aivan liian kevyt roolipeli unohdettavalla juonella, joka on kuorrutettu mainiolla ulkoasulla, aloittelijaystävällisyydellä ja ehdalla siiliasenteella. Jotain Sonic-pelien viimeaikaisesta tasosta kuitenkin kertoo, että tämä on parhaita esityksiä sitten Sonic Rushin.

Toivottavasti Bioware saa vielä jatkaa sarjaa, sillä sinisellä siilillä on aivan yhtä paljon potentiaalia hyvään roolipeliin kuin punanuttuisella putkimiehelläkin.

Lapsuusmuistoja

Sitä voi olla nykyään vaikea uskoa, mutta Suomessa julkaistiin kovimpaan Megadrive-huumaan Sonic the Hedgehog sarjakuvalehteä vuosina 1994–1995 yhteensä yhdeksän numeroa. Oheishinta oli 12 markkaa.

Tarinat olivat lapsille suunnattuja, mutta piirrosjälki oli eläväistä ja inspiraatio oli haettu animaatiosarjan lisäksi sarjan peleistä. Sarjakuvassa seikkaili myös hahmoja, joita ei peleissä ole, kuten nirppanokka Antoine D’Coolette ja hyväsydäminen mekaanikko Rotor Walrus. Lehden piirtäjistä Dave Manak työskentelee edelleen amerikkalaisen Sonic-lehden parissa ja Scott Shaw on paitsi menestyvä taiteilija, yksi kuuluisan San Diegon Comic-Conin perustajista.

Muistan elävästi, kuinka luimme lehtiä kaverini kanssa lapsena ja naureskelimme kirjepalstan hassuille ilmoituksille. Opettelimme piirtämään sankareitamme niin hyvin kuin pystyimme. Pettymyksemme oli kova, kun saimme käsiimme numeron 3/1995, jossa ilmoitettiin yksikantaan, että lukijoita ei ole tarpeeksi. Emme voineet lapsenmielellämme ymmärtää, miksi vauhdikas sininen siili ei keräisi tarpeeksi lukijoita.

5/10

Kommentit

Käyttäjän Tontsa kuva
Tontsa

Nyt tuli roskaa roskakoriin

Käyttäjän Pinworm kuva
Pinworm

Kesken

Nostoja