1990-luvun kulta-aikojensa jälkeen syvimmät aallonpohjat kolunnut Sonic-siili palaa tänä vuonna jo toistamiseen parrasvaloihin. Elokuussa erityisesti nostalgikkoja ihastuttanut Sonic Mania -retroloikinta nosti sinisen vipeltäjän pitkästä aikaa suitsutuksen kohteeksi – toiveikkaimmat uskalsivat jopa julistaa Sonicin toista tulemista. Pelko pois, uuttera siili rämpii Sonic Forcesin myötä taas yhtä syvällä suonsilmäkkeessä kuin Mietaa aktiivisimpina treeniaikoinaan.
Niin sanottu tarina on tuttua huttua Sonic-pelejä tahkonneille. Pulskanpyöreä Eggman on jälleen pahanteossa, ja onpa tämä ehättänyt värvätä kätyrikseen liudan aiemmista peleistä tuttuja pahiksiakin. Uusi tuttavuus Infinite mörisee sekavien tapahtumien lomassa epämääräisiä uhittelujaan, mutta muutoin seikkailun juonellinen anti jää seitinohueksi. Eipä sillä, että se pelin omin kohderyhmä järin syvällistä eeposta kaipaisikaan.
Sonic Forcesin suurimpana koukkuna on kahdesta ulottuvuudesta loikanneiden siilien kaveriksi rynnistävä kolmas hahmo, jonka tuunaaminen jätetään täysin pelaajan kontolle. Vaikka valittavana on useampi kevyesti ominaisuuksiltaan poikkeava runko, ei oman karvaturrin ulkoasulla leikkiminen ole pidemmän päälle lainkaan lystikästä touhua. Uusia ehostuksia tipahtelee tasaiseen tahtiin jopa niinkin paljon, että hommasta katoaa hohto alta aikayksikön.
”Sonic Forcesin kampanja on tahkottu läpi parissa tunnissa, eikä pelin pariin tee mieli palata enää läpäisyn jälkeen.”
Jokaiselle hahmolle on ennalta määritellyt kenttänsä, joiden pelimekaniikat myös poikkeavat aavistuksen toisistaan. Siinä missä moderni Sonic pyyhältää tuhatta ja sataa selän takaa kuvatusta näkövinkkelistä, tyytyy retrohenkeä huokuva siili kahteen ulottuvuuteen. Pelaajan kyhäämä tuttavuus taas pyrkii yhdistelemään molempien parhaita puolia. Valitettavasti Sonic Teamin visio ei vain kanna loppuun asti. Loppupeleissä omalla avatarilla kirmailu nimittäin tuntuu ja näyttää edelleen juuri siltä, miltä myöhempien aikojen Sonic-seikkailut ovat aina tuntuneet ja näyttäneet. Turhat visuaaliset sälät ja kuriositeetiksi jäävät Wispon-kyvyt eivät muuta varsinaista pelikokemusta suuntaan tai toiseen.
Kolmiulotteiset Sonic-tekeleet eivät ole koskaan voineet paukutella henkseleitä ohjattavuudellaan. Kehitystä on tapahtunut aavistuksen verran, joskin ankeasta ohjauksesta johtuvat äkkikuolemat tulevat edelleen harmittavan tutuiksi. Ne yhden käden sormin laskettavat valonpilkahdukset nähdään vanhan koulukunnan Sonicin tähdittämillä 2D-alueilla, jotka onnistuvat parhaimmillaan tarjoamaan muutaman juuri ja juuri keskinkertaisuuteen yltävän pelihetken.
Sonic Forcesin kampanja on tahkottu läpi vajaassa parissa tunnissa, eikä pelin pariin tee mieli palata enää läpäisyn jälkeen. Kelloon haetaan lisää pelitunteja jokusella kenttävariaatiolla, mutta kankea ohjaus ja surkuhupaisa kenttäsuunnittelu vievät ajatukset auttamatta parempien tasohyppelyiden pariin.
Onneksi on Sonic Mania.