Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Oman kehittäjänsä vanki
Moni tuskin kaivaa soihtuja ja talikoita esille, jos totean, ettei Sonic-siili ole tähdittänyt koskaan oikeasti mainiota kolmiulotteista peliä. Sonic Colorsin ja Generationsin kaltaiset tapaukset ovat toimineet hajanaisina valopilkkuina jo yli 30-vuotiaan peli-ikonin 3D-uralla, mutta totuus on, että ne eivät ole yltäneet vastaaviin korkeuksiin kuin sivulta kuvatut Sonic-vipellykset.
En väitäkään, että olisin odottanut ennakkoon yhtään mitään Sonic Frontiersilta. Sarjan siirtyminen avoimempiin ympäristöihin on ehdottomasti hyppy, josta on helppo vähintään kiinnostua, mutta pelisarjan historia saa senkin osalta lähinnä pohtimaan, voiko mikään todella muuttua. Näyttääkin siltä, että niin kauan kuin pelisarjasta vastuussa oleva Sonic Team onnistuu välttämään suuren sisäisen uudelleenmylläyksen, on sininen siili tuomittu aliarvioimaan pelaajiaan.
Sonic Frontiers on yksi hämmentävimpiä pelejä, joihin olen vähään aikaan törmännyt. Osaltaan se on erikoinen aikamatka PlayStation 3:n ja Xbox 360:n aikoihin, jolloin monet japanilaiset kehittäjät yrittivät epätoivoisesti jäljitellä länsimaisia suurpelejä relevanttina pysyäkseen. Toisaalta se muistuttaa kolkkoudessaan pelejä, joita tavanomaisesti hätiköidään saataville uusien konsolien julkaisuun. Kaiken lisäksi Frontiers on mekaanisesti näkyvää sukua Sonic Adventuresille, jonka otteesta sarjan olisi sietänyt irtautua jo vuosituhannen vaihteessa.
Hämmästely alkaa heti tutkailemalla Frontiersin suurinta uudistusta eli sen avoimia saarialueita. Vauhdilla paikasta toiseen kipittävä Sonic sopii lupaavasti harhailemaan ympäri maita ja mantuja ilman huolta silmien kantamattomiin ulottuvista rotkoista. Kiehtovien ja jännittävien tutkimuskohteiden sijaan alueet ovat kuitenkin kolkko osoitus siitä, ettei ideoiden summittainen pinoaminen päällekkäin ole sellaisenaan kauhean mukaansatempaavaa pelisuunnittelua.
Alueista on sekä visuaalisesti että toiminnallisesti heti nähtävissä, että niiden eri osa-alueet on vain vaivoin yritetty liimata osaksi yhtä yhteistä kokonaiskuvaa. Pelimaailma on täynnä ilmassa keskeneräisen näköisesti leijuvia tasanteita, jotka piirtyvät ruudulle usein vieläpä pienellä viiveellä. Tasanteet ovat olemassa puhtaasti vain siksi, että Sonicilla olisi edes jokin keino harrastaa tasoloikintaa, sillä varsinaisen luonnon kanssa pelihahmo ei juuri vuorovaikuta. Vastaan tulevat niityt, aavikot ja vuoret ovat kaikki vain oudon elotonta ja vähäväristä kulissia, joka yhtä hyvin voisi olla peräisin aivan jostain toisesta pelistä.
Syyt tasoloikinnalle ovat yhtä lailla hatarat. Tasanteilla poukkoillaan lähinnä erilaisten esineiden perässä, joiden kerääminen avaa tarinaa edistäviä uusia välipätkiä ja pieniä erikoisaktiviteetteja sekä mahdollistaa Sonicin vahvistamisen. Maailmassa elelevät viholliset eivät nimittäin kaadu enää vain päälle loikkimalla vaan nyrkkejä ja potkuja viskomalla. Peliin onkin rakennettu oma kepeä taistelujärjestelmänsä, joka antaa Sonicille mahdollisuuden tehdä joukon erilaisia ketjutettavia hyökkäyksiä. Pohja on periaatteessa yllättävän hauska siihen nähden, miten pakotettuja monet uudistukset ovat. Perusvihollisten toteutus on kuitenkin pelialueiden tavoin sen verran rähjäinen ja muusta maailmasta irrallinen, että kohtaamisista tulee helposti väärillä tavoilla arvaamattomia.
Tälle kaikelle voisi vain nauraa, jos varsinainen tasoloikkiminen olisi edes kivaa. Sonic Adventure -geeni ilmoittaa tässä vaiheessa kuitenkin olemassaolostaan häkellyttävällä jääräpäisyydellä. Vauhti ja sen näyttävä esittäminen ovat pelille jälleen keskeisimmät prioriteetit, mikä tehdään monen muun perusasian kustannuksella ottamatta yhtään oppia pelisarjan historiasta. Sonicin ohjaaminen on edelleen kömpelöä ja paikoin jopa epäloogista tavalla, joka suoraviivaisemmissakin hyppykohtauksissa aiheuttaa helposti puhdasta raivoa. Monet hyppyhaasteet perustuvat häpeilemättä yritykseen ja erehdykseen aina siinä määrin, että pelaajat joutuvat toistuvasti arvailemaan, mitä ihmettä kenttäsuunnittelijat ovatkaan miettineet.
On hankala sanoa, johtuuko pelissä tehdyn suunnittelutyön heikko laatu osaamattomuudesta, resurssien vähyydestä vai ihan vain välinpitämättömyydestä, mutta se vaivaa oudon uskollisesti kaikkea Sonic Frontiersissa. Useat pomotaistelut hämmentävät jatkuvasti sekavuudellaan ja olettamuksillaan siitä, että pelaaja vain mystisesti tietäisi, mitä häneltä missäkin tilanteessa odotetaan. Pienet tarina-aktiviteetit tuovat vaihtelua avoimien alueiden samoamiseen, mutta nekin ovat harvoin loppuun asti mietittyjä. Päädyin muun muassa takomaan loppuvaiheilla eteen tulevaa ja erittäin yksinkertaista flipperiminipeliä noin tunnin ajaksi, koska peli oli mahdollista hävitä toistuvasti ihan vain huonon tuurin takia.
Jopa Frontiersin valikot ovat häkellyttävän kömpelöitä käyttää, vaikka niitä on vaivoin edes yhtään mukana pelissä. Pelaaja on siis mitä erikoisimmin tavoin jatkuvassa konfliktissa pelin kanssa, mikä on saavutuksena aivan käsittämätön.
Sonic-seikkailun pitäisi olla kaikin puolin sulavaa, akrobaattista ja tyydyttävää puuhaa, eikä sellaisen pelin tekeminen olisi varsinkaan avoimen maailman rakenteen kanssa mahdotonta. Sonic Team on kuitenkin niin kellontarkka epäonnistumisten suhteen, että se tuntuu jopa uhmaavan todellisuutta itseään.
Sega on kerännyt jo pidemmän aikaa positiivista julkisuutta esimerkiksi Yakuza-sarjalla, länsimaisilla pc-julkaisuillaan ja tietenkin Atlusin roolipeleillä, ja siksi Sonic Frontiersin olemassaoloa on oikeasti vaikea uskoa. Se on kolkko peli tavalla, joka kertoo erikoista tarinaa Sonic Teamin sisäisestä päätöksenteosta ja sen yleisestä asemasta koko pelitalon sisällä. Sonic-siili on onnistunut pysymään maailman tietoisuudessa tähän asti käytännössä Sonic Teamista huolimatta. Olisiko hiljalleen korkea aika, että Sega heräisi oikeasti tukemaan sinistä piikkipoikaansa?