Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä
Kyllä käy Segan sinistä piikkiselkää sääliksi. Puolitoista vuosikymmentä sitten hypernopea Sonic-siili oli vielä vakavasti otettava haastaja Marion valtaistuimelle, mutta sitten koittivat vastoinkäymisten vuodet. Sittemmin Sonicin pelilliset edesottamukset ovat jääneet joko kädenlämpöisiksi turhakkeiksi tai taso on ollut niin notkolla, että ainoastaan kivenkovaksi keitetyt fanit ovat jaksaneet pysyä kelkassa mukana.
Onkin kai katkeransuloista ironiaa, että lähinnä faniprojekteilla kannuksensa hankkineelle kahdelle pikkustudiolle sälytetty Sonic Mania on parempaa tasoloikkahupia kuin yksikään pääkehittäjä Sonic Teamin lähivuosien aikaansaannos. Pelisarjan klassikkonimikkeiden kanssa nikkaroijana tutuksi tulleen indiekehittäjä Chris Whiteheadin luotsaama kahden pelitiimin yhtymä on saanut aikaan uusvanhan mosaiikkiteoksen, joka sekä lainaa suoraan sarjan klassikoista että lisää soppaan liudan uunituoretta sisältöä. Lopputulos tuntuu samaan aikaan perimää kunnioittavalta ja uusia uria luovalta.
Peli tarjoaa erinäisiä haastetiloja ja jonkin verran yhteispelattavaa samalla sohvalla erilaisten pelimuotojen myötä, mutta tämän hampurilaisen pihvi on pääpelitila Mania Mode. Siinä pelaaja valitsee haluamansa hahmon Sonicin, Tailsin ja Knucklesin väliltä ja kirmaa vinhasti polveilevien värikkäiden kenttien läpi mahdollisimman nopeasti. Moni kenttä sisältää tuttuja ympäristöjä ja rakenteita sarjan klassisista osista, mikä varmasti lämmittää veteraanien sydäntä. Sonic Mania ei kuitenkaan tunnu toisinnolta tai uusintaversiolta, sillä kentät on koostettu osaavasti ja paikoin hyvin nokkelasti vanhoista ja uusista elementeistä.
Hämmentävintä Sonic Maniassa on se, että vaikka tasoloikkaa on modernisoitu juuri oikeista paikoista, se on samalla ilahduttavan perinteikäs kokemus. Selvimmin tämän huomaa ohjauksessa, joka on samaan aikaan napakka ja juuri sopivan ilmava eli kutakuinkin tasan tarkalleen niin kuin silloin männävuosina. Vaikken toki muista täysin, miltä vanha Sonic the Hedgehog tuntui silloin junnuna, niin ainakin sillä kuuluisalla takamustuntumalla Sonic Manian ohjaus tuntuu lähestulkoon täydelliseltä mukaelmalta vanhasta.
Kentät ovat usein suorastaan massiivisia paikkoja täynnä vaihtoehtoisia reittejä, salasopukoita ja eri ilmansuuntiin posottavia polkuja. Sonic-peli kun on kyseessä, niin vauhti on totta kai koko ajan tapissa, mikä tekee etenemisestä samanaikaisesti kaoottista ja millintarkkaa. Sonic Mania tavoittaa tyylipuhtaasti sen hektisen ja veitsenterällä tasapainoilevan rytmin, joka aikoinaan nosti Segan piikkiselän tasoloikkien kuninkuusluokkaan.
Vaan totta on sekin, että kaikki klassiset elementit eivät kestä aikaa yhtä hyvin kuin toiset. Kuten sarjan vanhemmissa osissa, vauhdin hurma ja turma on Sonic Maniassa kaksiteräinen miekka. Niin kauan kuin pelaaja kykenee pitämään vauhdin tapissa joko taidolla tai onnella, peli on suurta hupia. Ikävä kyllä vauhdin hidastuessa Sonic Mania myös paljastaa pelisarjalle ominaiset heikkoudet, eli haastavien osioiden ja löyhän ohjaustuntuman noidankehän. Ongelmaa korostaa Sonic Manian laaja-alaisiin sokkeloihin luottava kenttäsuunnittelu, joka saattaa pahimmillaan eksyttää pelaajan tyystin ja pakottaa koluamaan jo kertaalleen tallottuja taipaleita uudestaan.
Toisaalta nämä koetinkivet ovat kaikille Sonic-sarjan ystäville entuudestaan tuttuja, ja tällaisenaan Sonic Mania onkin ennen kaikkea edeltäjilleen kunniaa tekevä pelillinen historiikki. Peli myös seisoo omilla jaloillaan ilahduttavan laadukkaana Sonic-sarjan edustajana.