Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Sielunsiskot silpomassa
Synkkää fantasiaa ja vanhan koulukunnan hack ’n’ slashia yhdistelevä Soulstice aloittaa perinteisellä, hyvän ja pahan mittelöön perustuvalla taustatarinalla. Harmaa ja ankea maailma oli aikoinaan pahuuden voimien temmellyskenttä, kunnes oikeus ja hyvyys voittivat sankariryhmän johdolla lopullisen taistelun. Suuri pahuus joukkoineen teljettiin verhon taakse toiseen ulottuvuuteen, jotta ihmiskunta saisi olla rauhassa. Ulottuvuuksien välinen verhokangas on kuitenkin ajansaatossa virttynyt, ja railoista pursuaa taas kaaosta kaiken kansan keskelle. Apuun rientävät sankarittaret Briar ja Lute mystisine voimineen.
Soulsticen tarina kerrotaan ajassa edes takaisin säntäilevien takaumien ja etiäisten muodossa. Keskeinen teema on sankarikaksikon oma traumaattinen menneisyys ja suurten voimien keskinäisen tasapainon hauraus. Suurin osa tarinankerronnasta on niin piinallisen kryptistä, että hahmojen jorinoita kuunnellessa sormi käy leijumassa pikakelausnapin päällä jatkuvasti.
Yleisilmeeltään Soulstice annostelee ruudulleen paljon tuttua Devil May Cry -demonimätkinnöistä ja vanhan kaavan God of Wareista, joille ovat myös ominaisia suurten mittasuhteiden tapahtumapaikat, päähenkilöitä riivaava epävarmuus ja suurta vihollisylivoimaa vastaan käytävät taistelut. Käsikähmä onkin pelin kirkkaasti raikkain ja nautittavin osuus, mutta yhtä lailla olisin kaivannut panostusta sivuhahmoihin tai edes jonkinlaiseen kerronnan persoonallisuuteen, minkä myötä keskeisiä hahmoja jaksaisi kannustaa tai edes vihata.
Muuten raskaaksi käyvien elementtiensä keskellä Soulsticen pelastaa monitasoinen ja nopeatempoinen taistelujärjestelmä, joka nojaa molempien sisarusten kykyihin. Parivaljakon fyysisestä suorituskyvystä vastaa Briar, jonka peruskalustoon kuuluvat pelin alussa kookas kaksikätinen miekka ja sen voimakkaampi sotavasaratila. Tarinan edetessä mukaan tarttuu tietenkin tukku uusia aseita, joista etäämmälle vaikuttava jousi ja pienikokoisilla tykeillä varustetut tuplatonfat loistavat erilaisina vaihtoehtoina klassikoihin verrattuna.
Lute toimii Briarin tukena, ja sen vuoksi perinteiseen kombojen ketjuttamiseen ja voimahyökkäysten viljelyyn tuodaan mukaan taktisempaa otetta klassisen yhden napin torjuntamekanismin versiolla. Casper-kummituksen lailla mukana leijuva Lute torjuu saapuvat iskut siskonsa puolesta, jolloin Briar voi jatkaa muiden kohteiden höykytystä vapaasti. Torjunnat voivat olla voimaiskua lataavan vastustajan harhauttamista kevyellä läpsyllä tai raskaampirakenteisen kohteen jäädyttäminen useaksi sekunniksi, jotta Briar ehtisi turvallisen välimatkan päähän. Näin kamppailut toimivat soljuvasti loppuunsa, kunhan torjuntanappia hoksaa painella oikea-aikaisesti ja usein.
Oman ulottuvuutensa taisteluun tuovat tietyt esteet ja viholliset, jotka ovat voitettavissa vain tietyn energiakentän ollessa aktiivinen. Lute voi käynnistää joko henkimaailmaan laajentuvan tai toismaailmallisia rakenteita heikentävän alueen taisteluparin ympärille sekä taistelussa että sen ulkopuolella. Kukin suojakenttä voi kaiken hyvän lisäksi olla aktiivinen vain tietyn aikaa, ennen kuin Lute-paran voimat ehtyvät. Siten tiettyjen eteeristen tai erikoispanssaroitujen vihollisten taltuttamiseen tulee mukaan kiireen tuntua.
Tarttuisipa vain taisteluiden innostavuus pelin muihinkin osa-alueisiin. Siskosten seikkailua kampittaa alusta loppuun rytmityksen ponnettomuus. Maisemien harmaus ja tylsistyneen oloisten päähenkilöiden ja sivukärsijöiden keskustelut eivät jää mieleen pinnistelystä huolimatta. Tutkiminen ontuu, sillä taisteluissa pärjääminen on edelleen tehokkain tapa kerätä valuuttaa uusiin kykyihin. Kameran passiivinen käyttäytyminen on sekin pahimmillaan karmaisevaa, varsinkin ahtaissa tiloissa käytävien taistelujen aikana. Tunsin viihtyväni pelin parissa parhaiten, kun vain kirmasin taistelusta toiseen mahdollisimman suoraa reittiä.