Parasta South Parkia vuosikausiin
South Park -pelin taival kehitysstudiolta arvosteluun ei ollut helppo, sillä lykkäykset, ongelmat ja jopa julkaisijan konkurssi iskivät ikävästi väliin. Moisten ongelmien jälkeen monikaan ei olisi yllättynyt, jos itse peli olisi ollut mitäänsanomatonta tuubaa. Itsekin hieman pelkäsin sitä, mutta väärässähän olin. Obsidianin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema South Park: The Stick of Truth on toimiva ja ennen kaikkea erinomaisen hauska roolipeli, joka tosin odottaa pelaajaltaan paria juttua.
Heti alkuun tunnustus: olen fanitellut Trey Parkerin ja Matt Stonen South Park -piirrossarjaa sen ensimmäisestä jaksosta lähtien. Katson sitä yhä viikoittain, vaikka viime vuosina taso onkin ehkä notkahtanut. Vaikka ihan näin totaalinen fani ei tarvitse olla The Stick of Truthista pitääkseen, sarjan fanitus tai ainakin sen huumorityylin arvostaminen ovat minimivaatimuksia, jotta peli iskisi.
South Park on nimittäin todella tarinavetoinen peli. Pelattavuus on ihan kivaa tasoa ja toimii mukavasti, mutta suurin syy ostokselle on se, että oikeanlaisella huumorintajulla varustettu pelaaja saa nauraa vedet silmissä koko noin 15-tuntisen pelisession ajan.
Tarina kertoo South Parkin pikkukaupunkiin muuttavasta vekarasta, joka erinäisten vaiheiden kautta päätyy keskelle haltioiden ja ihmisten välistä sotaa eli tietenkin paikallisten lasten leikkiä. Cartmanin johtama Kingdom of Kupa Keep (pohtikaa alkukirjaimia) taistelee Kylen ja Stanin haltiakansoja vastaan eeppisen Totuuden tikun hallinnasta. Joka hallitsee tikkua, hallitsee myös todellisuutta.
Mutta koska kyseessä on South Park -teos, ei mene aikaakaan, ennen kuin kaupunkiin on jo syöksynyt ufo, josta virtaava avaruuslima muuttaa kaikki siihen koskevat natsizombeiksi. Väsynyttä? Paperilla ehkä, mutta South Parkin tyylille uskollisesti homma lyödään täysin överiksi. Vastaan tulee kohta menninkäisiä, kissoja, bakteereita ja ties mitä muuta natsimerkit hihoissaan ja ilmeisesti Adolf Hitlerin puheista nauhoitettuja sampleja huutaen. Eikä tarinan yliampuvuus toki tähän lopu, mutta loppuja en viitsi paljastaa. Sen sanon, että kannattaa varautua poliittisesti epäkorrektiin huumoriin, mikä ei toki sarjan faneja yllätä.
Mukaan on sekoitettu aimo annos pieruhuumoria, vuosien varrella sarjasta tuttuja hahmoja ja myös peliviittauksia. Sekä Stone että Parker ovat intohimoisia pelaajia ja olivat myös mukana pelin kehitysprosessissa, joten voin ihan hyvin kuvitella, että viittaukset Skyrimiin ja ties mihin muihin peleihin ovat kotoisin heidän kynästään ja mukana paketissa, koska ne olivat heidän mielestään hauskoja.
Sama laatu värittää muutenkin koko peliä. Tämä tuntuu South Parkilta – tämä on South Parkia! Jos sarjan huumori siis iskee, sinulla on todennäköisesti hauskaa. Itse jouduin pelin aikana useita kertoja panemaan paussin päälle, koska en naurun kyyneleiltäni nähnyt pelata. Saattoivat naapuritkin häiriintyä, kun useat huutonaurukohtaukset johtivat aamuyöllä kauheaan yskimiseen.
Jos tarina taitaa olla ainakin osittain South Park -sarjan kirjoittajilta peräisin, pelattavuus on ehtaa Obsidiania. Muun muassa Fallout: New Vegasista ja Neverwinter Nights 2:sta tuttu roolipeliveteraanien studio on tällä kertaa loihtinut aika kepeän, mutta silti kiinnostavan ja hauskan pelin.
The Stick of Truth on ihan oikea tietokoneroolipeli. Vekaralle valitaan pelin alussa hahmoluokka, kokemustasot karttuvat ja ominaisuudet kehittyvät, maailmassa liikkuu satunnaisia vihollisia ja niin edelleen. Kaikki on vain South Park -filtterin läpi väritettyä.
Ne perinteiset hahmoluokat – taistelija, varas ja velho – saavat esimerkiksi rinnalleen neljännen, juutalaisen. Miksi? Koska South Park. Taistelussa vastaan puskee haltia-asuisten lasten ohella crack-addikteja, abortoituja natsisikiöitä, kanadalaisia hirviökarhuja (”kuin tavallinen karhu, mutta kauheampi”) ja ties mitä muuta.
Taistelu on yhdistelmä vuoropohjaista pohdintaa ja toiminnallisempaa menoa. Pelaaja saa rauhassa miettiä tekosiaan ja valita komentonsa käskylistoista, mutta kun ne on valittu, on aika rämpytellä nappeja, pyöritellä tikkua tai vähintään painella eri nappeja oikea-aikaisesti, jotta pliisu lääppäisy muuttuu kovaksi kriittiseksi osumaksi.
Näin pätemällä voi myös torjua vihollisten hyökkäyksiä sekä aktivoida aseisiin ja esineisiin liitettäviä bonusesineitä. Niiden avulla voi kustomoida vaikka lätkämailansa (”kauhea ase rajan pohjoispuolelta”) tekemään tulivahinkoa tai ällöttämään vihollisen toimintakyvyttömäksi kriittisen osuman jälkeen. Taistelussa suuri merkitys on myös MMO-peleistä tutulla buffailulla ja debuffailulla eli oman ryhmän kykyjen tehostamisella ja vihollisten rampauttamisella. Perusmätkinnällä ei pärjää pitkälle, mutta palava, vertavuotava ja lamautettu pomokin on aika helppoa saalista – ainakin jos onnistuu itse välttämään samat efektit.
Pelaaja saa mukaansa aina yhden kaverin kerrallaan sarjan hahmovalikoimasta. Kullakin on omat pelityylinsä ja erikoiskykynsä, joten merkittävä taktinen valinta on se, kenet ottaa mukaan mihinkin matsiin. Kaveria voi vaihtaa lennosta, jos tuntuu siltä, että Buttersin parannusloitsut eivät nyt ole tarpeen ja esimerkiksi Cartmanin liekehtiville pieruille olisi enemmän käyttöä.
Kaikesta näkee, että The Stick of Truth ei ole mikään hardcore-peli. Kaikki on yksinkertaista ja sujuvaa, mutta silti ihan hauskaa. Kaikkien ennenkin tietokoneropeja pelanneiden kannattaa vääntää vaikeustaso saman tien kaakkoon, sillä oletusvaikeustaso oli niin nauruhelppo, että edes loppuhirviöstä ei ollut kuin parin vuoron suupalaksi.
Kepeän toimivaa toimintaa ja hillittömän hauskaa huumoria tuetaan kepeällä seikkailulla. Avoimeen maailmaan on jemmattu salaisuuksia, sivutehtäviä ja kerättävää hirveät määrät. Suurinta osaa ei voi saada pelin alussa, vaan vasta kun tarina tuo metroidvania-tyyliin uusia kykyjä ja taitoja, joiden avulla voi vaikka muuttaa itsensä pieneksi tai kaataa kiviseiniä.
Kun sivutehtävätkin on toteutettu South Park -henkisellä huumorilla, peliä pelaa mielellään. Onhan se hauskaa saada tehtäväksi esimerkiksi ”löytää Jeesus” ja sitten käydä kuurupiiloa hihittelevän pelastajamme kanssa.
Tunnustan toki avoimesti, että minä olen The Stick of Truthin venn-diagrammin keskipisteessä. Rakastan sarjan huumorintajua ja pidän roolipeleistä. Näistä varsinkin ensimmäinen on ihan perusvaatimus pelistä pitämiselle, sillä jos ajatus aborttiklinikoista ja avaruusnatseista saa ihon kananlihalle, pelistä ei irtoa kuin pahaa mieltä. Mutta jos South Park naurattaa, tässä sitä olisi: 15 tuntia parasta materiaalia, mitä sarjasta on pariin vuoteen irronnut.