Enkelikuoro ei armahda
”Kuule, taisteluveli Belial, mikä mahtaa olla pahinta tässä synkässä maailmassa?” ”Olisiko se, että aina on sota? Vai se että meitä uhkaavat muukalaiset, vääräuskoiset ja demonit? Taitaa kuitenkin olla se, ettei kukaan saa meistä ikinä tehtyä hyvää videopeliä.” ”Keisari sielujamme armahtakoon!”
Deathwingin pohjalla on melkein 30 vuotta vanha ja ikivihreäksi todettu lautapeli Space Hulk, joka on ollut monelle ensikosketus Warhammer 40K -universumiin. Space Hulk kiteytti James Cameronin Aliensin parhaat palat tiukaksi kaksinpeliksi, jossa toinen pelaaja paimensi avaruussotilaita ja toinen nälkäisten muukalaisten laumoja.
Deathwingin koukku on kuitenkin siinä, että se nostaa kaikki Aliens-lainat toiseen potenssiin. Muukalaiset ovat täällä genestealereita, eri lajien perimää varastavia mutanttiolioita ja kokonaisia planeettoja ahmivien tyranidien kätyrejä. Avaruussotilaat ovat Maailman Kovimpien Jannujen eliittiä eli kolmimetrisiä terminaattoreita, joiden jättimäiset motorisoidut voimahaarniskat voisivat liiskata panssarivaunuja. Taistelua ei käydä avaruusaluksessa vaan ”space hulkissa” eli valtavien avaruushylkyjen yhteen hitsautuneessa kasassa, joka on ajelehtinut poimuajomoottorivian takia huuruisissa helveteissä vuosisatojen tai -tuhansien ajan. Tässä maailmassa leipäkinkkukin on taatusti veistetty ikiaikaisen demonin kankusta.
Juuri tämä on ymmärretty tekijästudio Streum Onissa. Warhammer on naurettavan synkkää, elämää suurempaa patsastelua – ja kerrankin se näyttää ja tuntuu siltä. Avaruushylky on loputon sokkelo, jossa ahtaat käytävät vuorottelevat katedraalien, autojen, muukalaispesien ja valtavien moottorionkaloiden kanssa. Terminaattorien metallisaappaat kaikuvat metallilattioilla, lihanuijat liiskaavat vihollisten satapäisiä laumoja ja jättimäiset plasmakanuunat puhdistavat käytäviä tyranidien muukalaissaastasta. Yksinpelissä tekoälyn ohjaamat tiimikaverit saavat horinoihinsa keisarista ja sankarikuolemasta aitoa paatosta. Fanipalveluna Deathwing on 40K-sarjassa lyömätön, mutta mikä siinä sitten mättää?
Yksinpelissä pelaaja on Dark Angels -veljeskunnan kirjastonhoitaja eli telekineetikko, joka johtaa joukkueensa taisteluun psyykkisten voimien tuella. Panoksena on enkelikuoron perustajan DNA-kätkö, jonka yli-ihmismäiset salat eivät saa päätyä genestealerien inhojen mestarien käsiin. Rotupuhtautta on vaalittava hinnalla millä hyvänsä, joten pelaajan on raahauduttava läpi monta kaavamaista taistelua. Ensin pyöritään pitkin käytäviä, kunnes tulee väijytys. Sitten ammutaan kaikki ja jatketaan seuraaviin väijytyksiin, kunnes päästään tavoitteeseen. Siellä tulee – yllätys, yllätys – iso väijytys! Taistelut eroavat toisistaan lähinnä siinä, mitä dark angelien fanaattiset pomot horisevat taustalla ja tuleeko huoneessa vastaan 20, 30 vai 40 genestealeriä.
Moninpeli riisuu pelistä tekoälyhahmojen jupinat, ja pelaajat muodostavat enintään neljän hengen terminaattorijoukkueen. Tehtävät ovat kuitenkin aivan samoja, eli kampanja toimii myös moninpelin näyttämönä. Sitä suosivat alkutuntien jälkeen kaikki, sillä eipä ainakaan tarvitse kärsiä tietokoneen ohjaamien terminaattorien tekoälyn puutteesta, ja pelissä on hyvää Left 4 Dead -yhteistyöhenkeä.
Streum Onin ongelmana on se, että studiolla on kyllä visiota ja ideoita mutta ei kykyä toteuttaa niitä. Ei sillä, etteikö perusräiskintä toimisi. Ikoniset Storm Bolter -pyssyt tuntuvat tosin vähän lussuilta, mutta erilaisissa lyömäaseissa ja raskaissa tussareissa on sitä jotakin. Kun päälle rynnivät genestealerit ruhjoo myrskyvasaralla tai tappelukynsillä, pelissä on todella tekemisen meininkiä. Pelaajalla on tosin kummallinen ongelma asemoinnissa: terminaattorien ylävartalot ovat pari metriä leveitä, joten taistelussa suuri haaste on sijoitella itsensä niin, ettei puolet kudeista imeydy kaverien hervottomiin olkatoppauksiin.
Deathwing on kuitenkin täynnä pelimekaniikkoja, jotka tuntuvat vain puolivalmiilta. Kokemusta kerätään yksinpelissä tappelun lisäksi etsimällä reliikkejä, mutta ei tässä ole mitään CoD-maista modernia kehittymisjärjestelmää. Kirjastonhoitajassa on sentään jotain kehittämistä, mutta moninpelissä joka hahmoluokalla on vain pari eri asetta ja muutama erikoiskyky. Taidoista puolet on lisäksi passiivisia bonuksia, joten tasonnousua ei usein edes huomaa. Lisäksi kehitys nollataan joka tehtävän jälkeen, jotta samat pari pyssyä saa avattua uusiksi yhä uudelleen. Onneksi pelin pystyttäjä voi valita käyttöön vaihtoehtoiset ”codex-säännöt”, jolloin koko asearsenaali on auki tehtävän alusta asti, mutta hahmoluokkaa ei voi vaihtaa kesken kaiken. Tässäpä oiva esimerkki siitä, miten roolipelimäinen kehitys ei välttämättä anna mitään pelille, kun se on läsnä vain pakosta. Tehtävän lopussa vain vertaillaan, kuka lahtasi 140 ja kuka 150 niljaketta.
Yhteistyökin on ihmeen pinnallista. Space Hulk oli strategiapeli, jossa oli tärkeä sijoittaa terminaattorit oikeisiin käytäviin ja risteyksiin, jotta joukkueen tulivoima niittaisi tasaisesti joka puolelta rynnivien tyranidien loputtomat parvet. Deathwingissä on tästä vain etäisiä kaikuja. Ovet voi avata ja lukita, ja hylyn tykkitorneja voi hakkeroida omalle puolelle. Käytännössä siitä ei ole mitään iloa. Tyranidit pääsevät aina sisään jostakin kolosta, joten ovien sorkkiminen on turhaa. Taistelut ajautuvat aina puuroiseksi härdelliksi, jossa painetaan liipaisinta, kunnes ruudulle ei enää purskua uutta veripalttua ja muukalaisten ölinä hiljenee. Taktikointia saa harrastaa ainoastaan tiimin apteekkari eli parantaja, jonka on yritettävä huoltaa kolmea kaveriaan tasaisesti parilla kyvyllään. Tajusin tämän huomatessani, ettei kukaan oikeasti käytä pelin aikana nappeihin kytkettyjä äänikomentoja. Taistelu on niin yksinkertaista, ettei mitään tarvitse pyytää tai sanoa.
Tekninen puolikin on kuin suoraan Warhammer 40K:sta, jossa tietokoneita ei enää ymmärretä ja teknopapit rukoilevat sähköhenkiä. Puolella pelaajista on nettivalituksesta päätellen ruudunpäivitys- tai yhteysongelmia. Säästyin niiltä itse, mutta pelin lataustauot ovat legenda itsessään. Peli runksuttaa alkulatausruudussa niin pitkään, että pelaaja ehtii keittää kahvit, lukea lehden ja rukoilla viiteen kertaan keisaria ennen tehtävävalikon avautumista. Samaa luppoaikaa riittää minuuttikaupalla joka tehtävän alussa ja lopussa.
Siedettävän mutta pliisun Space Marine -pelin ja haukutun Eternal Crusade -nettiräiskinnän jälkeen Deathwing oli viimeisin messias, johon fanit panivat toivonsa. Ei sekään kannattanut, sillä Deathwing on itseään toistava, keskinkertainen ja raakile peli. On annettava aitoa tunnustusta siitä, että maailman kovimpien solttujen taistosta on saatu arkisen tylsää.