Tekijä: Beenox
Julkaisija: Activision
Myynnissä: nyt
Pelikoneet: PS3 (testattu), Xbox 360, 3DS, Wii
Moninpeli: Ei
Voi voi. Beenox-studion edellinen Spider-Man-peli Shattered Dimensions oli mukava mäiskintä, jonka aurinkoinen ja päätön meno huvitti pienissä erissä. Spider-Man: Edge of Time on aivan karmaisevaa huttua, jota ei voi suositella kenellekään. Mitä ihmettä tapahtui pelien välissä?
Tummaa, niin tummaa
Jak & Daxter -pelisarjan ensimmäinen osa oli aurinkoinen ja hyväntuulinen seikkailu. Samaa oli myös Shattered Dimensionissa: siinä seikkailtiin kolmen eri Hämähäkkimiehen seikkailuja, mutta etenkin nyky-Hämiksen mätkinnässä oli mukavan valoisa ote ulkoilmassa seikkaillessa. Jak-sarjaa tehnyt Insomniac-studio sai kuitenkin palautetta siitä, kuinka ykkösosa oli liian aurinkoinen, eikä siinä kuulemma ollut vaaran tuntua. Siksipä he tuhosivat kakkososan ja tekivät siitä tummasävyisen ja tylsän.
Edge of Time tapahtuu pimeissä, tulevaisuutta henkivissä sinertävissä maisemissa, jotka toistavat itseään todella pahasti. Taistelu taistelulta mennään täysin samankaltaisissa paikoissa. Tuhoa generaattori. Mene paikkaan A. Tuhoa kolme mötikkää, jotta ovi aukeaa. Mene ovesta. Tuhoa jotain, jotta pääset eteenpäin. Toiminta junnaa paikallaan. Vastassa on tulevaisuuden kasvottomia robotteja, jotka ilmaantuvat tyhjästä, sillä näin ohjelmoijat pääsevät helpommalla. Mitä sitä omaperäisyyttä turhaan suunnittelemaan – samalla sapluunalla vaan! Missä on vaihtelu, jota eri aikakausien Hämiksillä pelattaessa viime pelissä koettiin?
Mikä pahinta, Hämähäkkimies juuttuu tasaisin väliajoin pelin maisemiin. Yritä siinä kiipeillä seinillä, kun pelihahmo juuttuu seinään kiinni ja tulitusta tulee joka puolelta. Pari kertaa joutui tehtävän aloittamaan alusta, kun seittiveikko ei suostunut irtoamaan kattoparruista.
Ei eroa ajoissa
Juoni on silkkaa huttua, mutta se ei haittaa, sillä sarjakuvissa meno on usein vielä typerämpää. Tällä kertaa ajassa mennään edes ja takaisin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Valitettavasti peli ei millään tavoin hyödynnä vuoden 2099 Hämiksellä ja nykyajan Hämiksellä seikkailua, vaan pääsääntöisesti molemmissa aikakausissa mennään samanlaisissa maisemissa samanlaisia vastustajia mätkien.
Molemmille päähenkilöille voi hankkia uusia hyökkäyksiä ja muita kykyjä, mutta niiden hyöty on yhtä tyhjän kanssa, sillä taistelu on pelkkää napin hakkaamista. Välillä pudotaan korkealta ja sitten pelataan minipeliä, jossa väistellään tielle osuvia esineitä. Ja kaikki toistaa itseään ja jatkuu niin kuin sade, kuten CMX-yhtye lauloi.
Pelin pelaa läpi noin seitsemässä tunnissa, mutta jo neljän tunnin jälkeen tuntuu kuin sitä olisi tahkonnut ikuisuuksia. Pelin nimi sopii sen sisältöön mainiosti: nyt ollaan ajan rajamailla ja odotetaan, että se kuluisi. Koko peli on silkkaa Päiväni murmelina -elokuvaa: itseään toistavaa rutiinia. Paitsi että Päiväni murmelina oli hauska.
Positiivisia puolia pelistä on vaikea löytää. Välillä dialogissa on popkulttuuriviittauksia, jotka hymyilyttävät. Ääninäyttely on välillä jopa viihdyttävää. Pääpahiksen äänenä toimii Val Kilmer. Alas on hänenkin uransa mennyt, pohtii pelaaja miehen miellyttävää eläytymistä kuunnellessaan.
Sitten sitä joutuu taas pelaamaan peliä, tekemään samaa uudelleen ja uudelleen, kuin Bill Murray Päiväni murmelina -elokuvassa.