Spider-Man: Shattered Dimensions / Arvostelut / pelaaja.fi

Spider-Man: Shattered Dimensions

30.09.2010 // Kirjoittanut: Ville Arvekari
12

Peter Parker, tai pikemminkin naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies, ei esittelyjä kaipaa. Alati kasvavat sarjispinot sekä Sam Raimin ohjaama elokuvatrilogia ovat pitäneet huolen siitä, että seittisinkoilija on myös 2000-luvun supersankari. Valtaväestössä vähemmän tunnettu seikka on, että trikoosankaristamme on useita sarjakuvajätti Marvelin hyväksymiä tulkintoja, jotka sijoittuvat tavanomaisen Marvel-universumin niin sanottuihin rinnakkaisulottuvuuksiin. Spider-Man: Shattered Dimensionsin keskeisenä ideana on tutustuttaa pelikansa niistä mielenkiintoisimpiin.

Ulottuvuuksien välinen seittisinkoilu käynnistyy alkuperäisestä universumista, jossa seinäkiipijä yllättää museoon murtautuneen Mysteerion. Kalamaljaan päänsä työntänyt illuusion mestari havittelee maagista laattaa, joka kaiken tohinan keskellä pirstoutuu palasiksi – yhdessä Marvel-universumin kanssa. Henkimaailman asioihin perehtynyt Madame Web ohjastaakin neljä eri Hämähäkkimiestä etsimään palasia, ennen kuin ne aiheuttavat väärissä käsissä kaikkien ulottuvuuksien tuhon.

Vaikka pelin juoni on puolivillaista huttua, ideassa itsessään on runsaasti potentiaalia. Se tarjoaa mahdollisuuden runsaammanpuoleiseenkin vaihteluun, josta viimeisimmissä Spider-Man -peleissä on ollut puutetta. Kun pelattavana on sekä alkuperäinen seinäkiipijä, mustaan symbioottipukuun sonnustautunut Ultimate-Hämis, suippokorvaisesta virkaveljestään vaikutteita ottanut Noir-versio että vuoden 2099 futuristinen Hämähäkkimies, pullien luulisi olevan jo hyvällä mallilla uunissa. Käytännössä hahmojen erilaisuus näkyy etenkin visuaalisesti, mutta pelityylien suhteen ei aivan toivotussa määrin.

Hevimmät seitit

Shattered Dimensions jakautuu kolmeen kappaleeseen, joista jokainen sisältää yhden kentän kullekin Hämähäkkimiehelle. Sankareiden ja universumien välillä on eroja, mutta kaikkien uumenista paistavat tutut peruselementit suurten vihollislaumojen niputtamisesta vauhdikkaaseen tasohyppelyyn. Jokaisella on itsensä näköinen taistelutyyli, joskin liikkeiden latominen tapahtuu yhteisillä komennoilla ja komboilla. Neljää taistelutyyliä ei siis tarvitse opetella erikseen, mutta yksinkertaisia haasteita suorittamalla hahmot kehittyvät ja oppivat vinon pinon uusia liikkeitä. Yleensä haasteet eivät ole järin monimutkaisia, minkä ansiosta uusia liikkeitä ropisee mukavaan tahtiin.

Perus-Hämiksellä on paras tasapaino mätkinnän, loikinnan ja seittisinkoilun välillä, joten alkuperäisen sankarin parissa tulevat nopeasti ilmi myös pelin muutamat ongelmat. Seittisinkoilu ei aina ole niin tarkkaa kuin toivoisi, massataistelut käyvät nopeasti puuduttavaksi ja kentät toistavat itseään. Harmittavinta on, että seinäkiipijän perustaidoista ominaisin, varsinainen seinillä kiipeily, ei kameraongelmien takia suju luontevasti. Havainto on tehty myös kehitystiimin sisällä, mikä näkyy pakollisten kiipeilyosuuksien niukkuudessa.

Ultimate- ja 2099-seittisingot keskittyvät enemmän taistelupuoleen, jota maustetaan sankarikohtaisella taidolla. Ultimate-Hämiksen symbioottipuku mahdollistaa niin sanotun raivotilan, jolloin omat iskut voimistuvat ja vihollisten heikkenevät, minkä takia kyseisissä kentissä pelaajan eteen lapataan vihollisia lähes tolkuton määrä. Futuristinen Hämähäkkimies 2099 sen sijaan hidastaa aikaa, mikä mahdollistaa vihollishyökkäysten monipuolisemman väistelyn. Samalla se helpottaa tulevaisuuden Hämikselle ominaisia pujotteluosuuksia, joissa syöksytään kohti maata shokeeraavalla vauhdilla.

Selkeimmän pesäeron tekevä hahmo on Spider-Man Noir, jonka tyylikkäissä mustavalkoisissa kentissä vaanitaan vihollisia varjoista käsin. Tämä 1930-luvulla seikkaileva verkkopää ei ole pelkästään synkempi versio Peter Parkerin alter egosta – se on myös inhimillisempi. Tuliaseet koituvat nopeasti kuolemaksi, joten suorempi hyökkäys ei ole suositeltavaa kuin nyrkkitappeluissa. Hiipivä sankari tyytyy seitittämään viholliset kauniin tiiviiseen pakettiin, kun taas kiinni jäädessään on singahdettava takaisin varjojen syleilyyn.

Noir-osuudet lainaavat Batman: Arkham Asylumilta rankalla kädellä, ja tunnelma on sen mukaista. Saalistaminen on hauskaa, mutta viholliset eivät juuri reagoi yksitellen katoaviin kollegoihinsa kuin lepakkomiehen tuoreimmissa seikkailuissa. Noir-osuudet ovat silti pelin monipuolisinta antia, sillä jo sivullisten pelastaminen gangsterikoplan kynsistä saa hiiviskelyelementtien myötä monipuolisempia piirteitä kuin puhtaissa mätkintäkentissä.

Sarjakuvan hengessä

Niin monipuolinen kuin Shattered Dimensions yrittääkin olla, samojen ideoiden kierrätys nostaa päätään jopa Noir-kentissä. Niin hiiviskelystä kuin taistelustakin muotoutuu reilusti ennen lopputekstejä kaavamaista suorittamista ilman sen syvällisempiä onnistumisen ja epäonnistumisen tuntemuksia. Kaavan toistoa riittää muutoinkin, sillä lähes jokaisen kentän aikana jahdataan karkuun pinkovaa superkonnaa, joka saadaan kiinni pariinkin otteeseen. Ensimmäinen yhteenotto tapahtuu normaaliolosuhteissa, kun taas lopullisessa yhteenotossa maaginen laatta voimistaa konnaa entisestään.

Kahakat ovat nokkelia ja vaihtelevia, mikä on kehittäjätiimiltä hatunnoston arvoinen suoritus. Käsirysyyn käydään muun muassa Kravenin, Mörön, Carnagen ja Deadpoolin kanssa – jopa niinkin lähietäisyydeltä, että kuvakulma siirtyy ovelasti verkkopäiden naamioiden sisään. Runsaasta ruutuajasta huolimatta hyvin harva vastustaja onnistuu kaappaamaan hahmon luonteen yhtä onnistuneesti kuin Arkham Asylum, joskin Noir-kentät ovat selkeässä etuasemassa hitaamman luonteensa ansiosta.

Pelin suurimmat onnistumiset löytyvät audiovisuaaliselta puolelta. Peliin on onnistuttu kaappaamaan hahmolle ominainen tyyli, joka tuo mieleen sulavan piirretyn. Lisäksi ulottuvuuksien ilmeet poikkeavat tosistaan niin selkeästi, ettei niitä ensisilmäyksellä tunnistaisi samaksi peliksi. Harmi vain, ettei pelimekaniikkaan saatu täysin samankaltaista tunnetta. Ääninäyttely on enimmäkseen ensiluokkaista, mikä ei toisaalta ole ihme: eri seinäkiipijöiden rooleissa kuullaan Josh Keatonia, Neil Patric Harrisia, Christopher Daniel Barnesia ja Dan Gilvezania, joista jokainen on esittänyt samaista hahmoa eri piirrossarjoissa. Muissa rooleissa kuullaan myös muita tuttuja näyttelijöitä piirrettyjen pitkän historian varrelta. Hämisten pelin aikana kuultava läpänheitto on vieläpä sangen nasevasti kirjoitettua, joten niidenkin ainoaksi miinukseksi jäänee toistuvuus.

Shattered Dimensions ei kenties ole Hämis-pelien Arkham Asylum, mutta se viihdyttää ja on ehdottomasti testaamisen arvoinen perusmättö. Potentiaalia olisi kuitenkin ollut ensiluokkaiseenkin suoritukseen, mihin avaintekijöinä olisivat olleet Batmanin tapaan oikeasti kiinnostava tarina ja vahvat hahmotulkinnat. Shattered Dimensions jääkin hieman samaan kastiin Star Wars: The Force Unleashedin kanssa – se on epäkohdistaan huolimatta viihdyttävää mätkettä, josta sarjan tosifanit saavat eniten irti.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:22]

Hämähäkkimies on lapsuuden sankarini, joten Shattered Dimensionsiin tuli tartuttua innolla – etenkin, kun edellinen kosketus pelin tehneeseen Beenox-tiimiin oli mainio lisenssipeli Bee Movie Game.

Shattered Dimensions onkin hyvää viihdettä. Mitään syvällistä siitä ei löydy, mutta se ei Hämähäkkimies-peliin sopisikaan. Pahisten hakkaaminen on helppoa ja yksinkertaista. Toki meiltä, joille uudet Hämis-sarjikset eivät ole niin tuttuja, menee osa pelin viehätyksestä ohi: mukana on superpahiksia, joista ei ole kuullutkaan, mutta toisaalta Kravenin ja Hiekkamiehen kaltaiset legendat tuovat nostalgian kyyneleen silmäkulmaan.

Tasohyppelyt ja seittien linkoaminen on toteutettu hyvin. Pariin kertaan kamerakulma karkaa jonnekin omille teilleen ja putous uhkaa, mutta onneksi pelissä on paniikkinappula, jonka avulla voi nostaa itsensä takaisin elävien kirjoihin. Noir-maailmassa hiippailu on meille ADHD-pelaajille sopivan yksinkertaista, eikä turhautumaan pääse missään vaiheessa.

Shattered Dimensions on helpoimmalla tasolla lähes läpihuutojuttu. Vaikeimpia tasoja kokeilee silti ihan mielellään, jotta saa keräiltyä pelin ekstroja itselleen. Peli ei tarjoa mitään erikoista, mutta se on hauska ja ennen kaikkea yksinkertainen. Näin akrobaattista sorminäppäryyttä vaativien pelien aikana yksinkertainen mätkintä on hauskaa.

Stan Leetä ei silti saisi vieläkään päästää ääninäyttelemään – tämän pelin lisäksi on edelleen muistissa se Simpsons-jakso. Brr...

6/10

Kommentit

Käyttäjän Metroplex kuva
Metroplex

Hämis 2099 jeah! kelvollisen pelattavaa hämistä

Käyttäjän Gentsugi kuva
Gentsugi

Hauskaa hämistelyä erinomaisilla äänillä.

Käyttäjän Riepu kuva
Riepu

Kärsii useasta ongelmasta, mutta myös viihdyttä

Käyttäjän j-urski kuva
j-urski
Käyttäjän The_pro_gamer kuva
The_pro_gamer

Yllättävän hyvä nopeasti testattuna

Käyttäjän JJ Slider kuva
JJ Slider

Runsaasti sisältöä, mutta teknisiä ongelmia.

Käyttäjän Rake kuva
Rake

Yllätti positiivisesti.

Käyttäjän Talvitie kuva
Talvitie

Miten ne on onnistunu huonontamaan toimivan jutun?

Käyttäjän El Ciervo kuva
El Ciervo

just hyvä.

Käyttäjän Mardi kuva
Mardi

Erittäin hyvä peli , pari ongelmaa kyllä löytt