Vuohi- ja kivisimulaattorien aikakaudella on enää mahdotonta sanoa, milloin pelintekijät ovat vakavissaan. Spintires on mutaanjuuttumissimulaattori ja halpahintainen antiautopeli. Gran Turismoissa ajetaan lujaa näteillä autoilla. Spintiresissa rämmitään hitaasti rumilla, savuavilla kuormureilla.
Kisa-areenana on Venäjän korpi, jossa pitäisi ainakin teoriassa ajaa tukkeja paikasta toiseen. Aluksi pitäisi tosin löytää jostain auto, jolla niitä voi lastata. Jos bensa loppuu, kannattaisi myös löytää tankkiauto. Todennäköisemmin pelisessio ei koostukaan rehellisestä työstä, vaan loppumattomasta ojassa jurnuttamisesta. Vauhtia ei kannata edes mitata kilometreillä tunnissa. Siellä ei ole yhtään hyvää tietä. Sillat ovat kapeita.
Muta on pelissä rakkain ystävä ja paras vihollinen. Spintires on yhden tempun ihme, eikä sitä pidä peitellä. Pelin autot heiluvat hienosti fysiikkamoottorin myllerryksessä, mutta muta on oikea tekniikan ihme ja simuloinnin huipentuma. Se imee sisäänsä, muuttaa muotoaan, lentää ympäriinsä ja sotkee kaiken. Se on kaunista ja niin raivostuttavaa. Se on parasta mutaa videopelaamisen historiassa, ja pelaaminen on kärsimystä, jossa suonsilmäke kutsuu märkään syleilyyn eikä halua päästää koskaan irti. Onneksi onkin vinssi. Autot voi kiinnittää köydellä puihin, ja sitten jurnutetaan kaapelia. Hirmuisten voimien kohdatessa fysiikkakin särkyy, mutta yleensä melko viihdyttävästi. Ja renkaat pyörivät villisti tyhjää.
Pelkästään tällaisena Spintires voisi jäädä hetkeen ihmeeksi. Sille naureskelisi kerran, ja YouTubesta voisi käydä katsomassa ivallisen dubstep-trailerin. Mutta pelissä on myös moninpeli. Kun mukana on kaveri, Spintires muuttuu kärsimysnäytelmästä tragikomediaksi, joka sattuu pian vatsalihaksissa. Kaveri on omien mokien todistaja, jolle voi huutaa apua kurkku kähisten. Ja kaksi autoa voi töniä toisiaan mättäiden ja nevojen yli, rämpiä läpi kauheimpien pöheikköjen.
Kuvitelkaa Frodo ja Sam Sauronin valtakunnassa, jos he olisivat kuormureita ja Suursormus olisi puupölkky. ”Minä en voi kantaa tukkianne, Frodo-herra, mutta voin vinssata teidät.” Mordoriin ei kuitenkaan niin vain ajeta, ja kammottavan korpirallin mallinnus on juuri niin uskottava, että pienikin onnistuminen tuntuu sankariteolta. Ei sen pitäisi olla kivaa, mutta se on. Kärsivällisyyttä on syytä olla, eikä haittaa, jos pelaajan huumorintaju on kierommasta päästä. Pelin charmia ei vähennä se, että maisemat tuovat välillä erehdyttävästi mieleen Suomen korvet.
Kunpa kamera vain olisi parempi. Jostain syystä Spintiresin tekijät ovat hylänneet perinteiset kuvakulmat, ja näkökulmaa voi vain pyörittää kömpelösti autojen ympärillä. Ehkä selkeästi ympäriinsä näkeminen olisi ollut liian helppoa pelin sadistiselle luonteelle. Sopivan pieninä annoksina nautittuna Spintires ei kuitenkaan suututa. Oma on vikasi, jos läksit tähän käymättömään korpimaahan.