Hiiviskely meni muodista
Ubisoftin Toronton-studion debyyttipeli on Splinter Cell -sarjan turvallinen ja toimiva uusi osa, jonka takana on useampi sarjan veteraanikehittäjä sekä sama pelimoottori kuin aina ennenkin. Sam Fisher joutuu taas kokoamaan supertiimin (Fourth Echelon) taistelemaan Yhdysvaltain maaperälle terroristi-iskuja tekevää tahoa vastaan. Juoni on revitty suoraan nykypäivän otsikoista, ja se on tylsyydessään pelin harvoja merkittäviä epäonnistumisia. Onneksi pelaaminen on suurimman osan aikaa erittäin viihdyttävää, ja vaihtelua piisaa.
Pelitasapaino on kuitenkin valitettavan painottunut toimintaan. Kenttäsuunnittelussa suositaan kapeita tiloja, ja rytmitys tuo mieleen Unchartedin, jossa vihollisia virtasi vastaan aalto toisensa jälkeen. Selviäminen ampumisella sekä väkivallalla ovat helpompi ratkaisu kuin hiippaileminen tai varjoissa pysyminen. Osittain sen pitäisikin olla näin, sillä ”tosipelaajille” häivepelaamisen korkea haaste on nimenomaan syy varovaiseen pelaamiseen. Blacklist on kuitenkin rakentunut enemmän toimintaa suosivaksi. Se kuvastuu Samin varustevalikoimassa sekä mainitussa kenttäsuunnittelussa.
Kuten niin monissa muissakin peleissä, pelaajalla on Blacklistissä tukikohta, tässä tapauksessa Paladin-lentokone. Sitä voi päivittää ja varustaa kuin Mass Effectin Normandya konsanaan, ja tiimikavereille voi jutella Shepardin tavoin. Varusteita ja aseita – varsinkin aseita – on tuhoton määrä, ja säätämisen varaa on valtavasti puhumattakaan pistetilastojen vertailusta kavereiden kesken. Jossakin oli varmasti nappula some-päivitysten tekemiseen, ja kaikenlaisten pääpelin ulkopuolisten Splinter Cell -medioiden kanssa pelaaminen avaa pääpeliin uusia juttuja.
Päätarinan ohella voi pelata Anna Grímsdóttirin ja muiden sivuhahmojen, kuten komentaja Isaac Briggsin ja aiemmasta pelistä tutun Kobin-asekauppiaan, antamia sivutehtäviä, jotka liittyvät löyhästi tarinaan. Ne tuovat ennen kaikkea rahaa Fourth Echelonille. On kumma juttu, että jengillä on varaa lentää ympäri maailmaa jumbojetillä ja presidentiltä on saatu vapaat kädet tehdä mitä vain, mutta rahat parempiin aseisiin ja varusteisiin pitää vielä tienata.
Eri pelitilat yhteistyöstä Spies vs. Mercsiin on integroitu kokonaisuuteen erinomaisen toimivalla tavalla. Kampanjassa voi pelata kaikkia pelitiloja, ja osaa kahdelle pelaajalle suunnitelluista yhteistyötehtävistä – kuten Briggsin – voi pelata yksinkin, mutta ne kentät sisältävät alueita ja tilanteita, joista selviää parhaiten kaverin kanssa. Tietyt tehtävät on pakko pelata kaverin kanssa tai moninpelinä muita vastaan, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Pelisarjan vahvuus ovat juuri sen moninpelitilat, joita nyt hienovaraisesti pakotetaan pelaamaan.
Kaikkien salaisuuksien avaaminen vaatii tietenkin kaikkien tehtävien läpipelaamista, eivätkä monet pelaajat voi jättää nuohoamatta jokaista nurkkaa, mutta en itse enää ole tällaisen rönsyilyn ystävä. Joskus sitä toivoo, ettei sivutehtäviä olisi lainkaan ja keskityttäisiin olennaiseen. Periaatteessa onkin mahdollista pelata vain tarinatehtäviä, mutta kampanjan viimeisistä tehtävistä on kovin vaikea selvitä ilman kaikkia Samin kamppeita, joihin tarvitaan sivutehtävistä tienattavaa rahaa. Silti valinnanvarasta on aina paha valittaa.
Ilahduttavasti samalla konsolilla jaetulla näytöllä pelaaminen toimii varsin hyvin, vaikka ruudunpäivitys kärsiikin. Kaverin kanssa pelaaminen on hauskaa etenkin kotisohvalla, ja pisteet siitä Ubisoftille, että se jaksaa edelleen panostaa tähän puoleen.
Pelaajan suoritus pisteytetään jokaisen tehtävän jälkeen. Täysin näkymättömissä pysymisestä palkitaan eniten, mikä on ihan oikein. Pelasin useamman kentän (The Border Crossing jäi etenkin mieleen) useita kymmeniä kertoja, kunnes läpäisin ne herättämättä kertaakaan vihollisten huomiota. Voi sitä kiroilun määrää, kun olin skannannut kaikki kolme vaadittavaa dokumenttia ja hakkeroinut kannettavan tietokoneen bonusrahat silmässä kiiluen vain avatakseni ikkunan ja astuakseni ulos valvontakameran näkökenttään. Osa tehtävistä loppuu saman tien, kun hälytys tapahtuu – ja sitten ei muuta kuin 29. yritys kehiin!
Jotakin pelin toimivuudesta varmasti kertoo se, että sitä yrittää jaksaa aina uudelleen. Tehtävät ovat useimmiten sopivan tiiviitä uudelleenpelaamiseen. Ongelmana on kuitenkin se, että aivan liian usein kenttäsuunnittelu, runsaat välitallennuspisteet sekä Samin raskas aseistus kuiskaavat korvaan: ”Mene ja tapa ne kaikki, eikä hätää vaikka kuolet, sillä voi yrittää heti uudelleen.” Olisipa useammassa tehtävässä vastassa vain muutama tappava ja fiksu vihollinen, joiden kanssa leikkiä kissaa ja hiirtä.
Tietyt suoraviivaiset ratkaisut edellisestä Conviction-pelistä ovat kuitenkin jälleen toimivia. Tehtäväselostukset näkyvät heijastettuna ympäristöihin, ja vihollisten vaivihkaa käsin tappaminen mahdollistaa pikatappojen tekemisen pistoolilla merkkaamalla vastustajat ja näpäyttämällä nappia. Se tuntuu aina hyvältä.
Splinter Cell Blacklist on malliesimerkki nykypäivän superpeleistä. Se on ammattitaidolla tehty ja täynnä sisältöä, mutta kaavamainen ja liikaa hienoihin elokuvamaisiin kohtauksiin panostava paketti, joka ei anna pelaajille tarpeeksi tilaa hengittää. Kun yrittää tarjota jokaiselle jotakin, riskinä on, ettei tyydytä ketään. Blacklist on vaarallisen lähellä tätä lopputulosta, mutta kokonaisuutena se on usein viihdyttävä ja jännittävä paketti, joka toivottavasti jatkossa uskaltaa revitellä enemmän.