Splinter Cell Conviction

Splinter Cell löysi persoonallisuuden

2.10.2011 16:07

Ubisoft oli vuosien ajan keskitason pelijulkaisija, joka astui Splinter Cellillä lopullisesti isojen joukkoon. Pelisarja on Ubisoftille mitä Call of Duty Activisionille ja Gran Turismo Sonylle. Ubisoft ei ole mielestäni tähän asti kyennyt tekemään sitä yhtä todella loppuun asti hiottua, hienoa peliä, joka toimisi sen lippulaivana. Jopa loistavassa Assassin’s Creed II:ssa näkyy tietynlainen ”liukuhihnatuotanto”, jossa peliin ladotaan ison kehitysryhmän voimin tukuittain ominaisuuksia, mistä johtuen hienosäätö ja persoonallisuus jäävät puuttumaan. Sitä löytyy esimerkiksi Uncharted 2:sta ja Batman: Arkham Asylumista.

Splinter Cell Convictionia on tehty pitkään, ja projekti on pistetty jossakin vaiheessa pitkälti uusiksi. Päähahmo Sam Fisher on lyödympi ja vanhempi kuin koskaan, ja samalla Splinter Cell Conviction on suoraviivaisempi ja kaupallisempi kuin sarjan aiemmat pelit. Pitkästä tuotantoajastaan huolimatta – tai juuri siitä johtuen – Splinter Cell Conviction on hyvin hiottu ja viimeistelty kokonaisuus.

Peli kuvastaa aikakautta

Olen aina pitänyt Splinter Celliä kuivana pelisarjana, kuten Tom Clancyn kirjojakin. Siksi samanlaista pelaamista tarjoavan Metal Gear Solid -sarjan kreisi meininki onkin iskenyt paremmin. Nyt harmaantunut, tyttärensä murhan kostoa janoava, systeemin ulkopuolella toimiva Sam Fisher on aiempaa karismaattisempi. Juonella on paljon yhtäläisyyksiä Modern Warfare 2:een, mutta samalla siinä on tarpeeksi henkilökohtainen fiilis, jotta tapahtumiin uppoutuu perinteistä agenttiseikkailua enemmän. Tapahtumat vievät Samin hyvin vaihteleviin ympäristöihin aina nykypäivän peleissä pakollisesta Irakista tuttuihin varastotaloihin, mutta myös kaduille yleisön sekaan.

Todella hyvin toimiva ohjaus mahdollistaa sekä viihdyttävän räiskimisen että mahdollisuuden pelata tehtävät läpi niin, etteivät viholliset näe vilaustakaan Samista. Suojaan syöksyminen, varusteiden käyttäminen ja ympäristöissä liikkuminen toimii hiotusti, ja pelaaja voi olla varma siitä, että Sam tekee juuri niin kuin pelaaja käskee. Toiminta- ja hiippailumekaniikkojen toimivuus on varmasti pitkän kehitysajan ansiota – kaikki on insinöörimäisen toimivaa. Toiminta ja hiippailu toimivat paljon paremmin kuin Metal Gear Solideissa.

Tainnuttamalla vihollisen vaivihkaa saa Teloitus-kyvyn, jolloin voi maalata kaksi ja myöhemmin useampiakin vihollista ja hoidella nämä yhdellä napinpainalluksella pois päiväjärjestyksestä. Tämä on fiksu tapa saada pelaajat pakostikin välillä hiippailemaan muuten melko vahvasti räiskintään painottuvassa toiminnassa.

Harmillisesti täyteen varuste- ja asearsenaaliin pääsee käsiksi melko myöhäisessä vaiheessa lyhyttä yksinpeliä. Räjähteet kuten kranaatit ja miinat ovat myös tehottoman tuntuisia eikä kranaatteja pysty sihtaamaan tarpeeksi tarkasti. Jäin myös todella kaipaamaan kranaattien ”keittämistä” ennen heittoa. Loppujen lopuksi varustearsenaali koostuu pitkälti aseista, sillä varsinaisia työkaluja ovat vain peili, jolla voi katsoa oven ali huoneeseen ja kamera, jolla voi houkutella vihollisia lähistölle ja sitten räjäyttää kameran.

Mene tänne ja tee näin

Conviction on vahvasti ohjattu ja käsikirjoitettu kokemus – Samia kirjaimellisesti pusketaan eteenpäin. Kentistä ei voi löytää peleille ominaisia bonuksia tai vastaavia juttuja, jotka eivät kontekstiin sopisikaan, mutta jäin niitä silti kaipaamaan.

Suunnittelijat eivät ole pelänneet ottaa kontrollia pois, kun se palvelee tekemään kohtauksesta elokuvamaisemman ja siistimmän. Tästä ratkaisusta en ole niin varma. Tuntuu oudolta, kun peli käskee ampua valonlähteitä, koska pimeydessä on helpompi toimia, mutta toisaalla ilmenee kohtauksia, joissa valonlähteitä ei voi ampua, vaikka se pelaajaa auttaisikin. Mieleeni tulee kohtaus, jossa piileskelen minua tulittavaa helikopteria, mutta en saa ampua sitä, saati sen valonheitintä. Tällaiset jutut ohittaa nopeasti, mutta ne ovat myös osoitus siitä, kuinka suoraviivaistetussa suunnittelussa oksat on katkottu eikä asioita ole jääty ihmettelemään sen enempää. Toiminnan pitäminen sujuvana on ollut kaikista tärkeintä.

Peli myös pitää vahvasti kädestä ja kertoo, minne mennä ja mitä tehdä, vaikka kenttien rakenne ei tätä jätäkään epäselväksi. Kädestä pitämistä on hieman liikaa.

Kylmä ja kliininen

Erilaiset suoritukset, kuten pudottautuminen korkealta vihollisen niskaan tai viiden vihollisen tappaminen ilman huomion herättämistä, tuovat pisteitä, joita voi käyttää aseiden lisäominaisuuksien ostamiseen. Näitä ominaisuuksia ovat esimerkiksi äänenvaimennin, tappavammat luodit ja kiikaritähtäin. Äänenvaimentimen hyöty on selvä, muuten lisäosat tuntuvat hyödyttömiltä ja ne saa ostettua hetkessä, sillä pisteitä voi tienata mistä tahansa pelitilasta. Aseiden virittely on jäänyt puolitiehen – uusien ominaisuuksien ostaminen on hauskaa, mutta sen ehtii tehdä aivan liian nopeasti eikä uusien osien mukaan tuleminen tunnu konkreettisesti.

Yksinpelin pelaa läpi noin viidessä tunnissa. Pelattavaa kuitenkin riittää, sillä kahdelle pelaajalle suunniteltu yhteistyöpelitila on lähes yhtä pitkä ja tarjoaa täysin omat kenttänsä sekä Samin kampanjaan johdattavan tarinan. Pelitila on täysin pelattava samalla koneella jaetullakin ruudulla, vaikka tällöin ruudunpäivitys voikin takellella. Yhteistyökampanja on kaikin puolin viihdyttävä, mutta esimerkiksi kamera-työkalun poistaminen tekee siitäkin toimintapainotteisemman.

Sitä tuetaan Deniable Ops pelitilalla, joka sijoittuu sarjan aiempien pelien ja yhteistyöpelitilan kenttiin. Deniable Ops on Splinter Celliä puhtaimmillaan ilman juonta – kentissä on 10 vihollista, jotka pitää eliminoida. Jos pelaaja havaitaan, alueelle ilmestyy lisää vihollisia, jotka pitää eliminoida. Niille, jotka pitävät pelisuorituksiensa hiomisesta huippuunsa ja kärsivällisyyttä vaativasta pelitilasta, Deniable Ops on varmasti mainio pelitila. Conviction pitää sisällään melkeinpä kolme peliä. Kuten olen aiemminkin todennut, määrä ei tarkoita laatua, mutta sitä ei voi olla huomioimatta tässä tapauksessa.

Pidän kovasti siitä, miltä Splinter Cell Conviction näyttää, kuulostaa ja miten se pelittää. Sen suoraviivaisuus viehättää – yksinpelin toiminta on sitä, mitä Bourne-pelin olisi pitänyt tarjota. Yksinpelin olisi kuitenkin samalla pitänyt pystyä tarjoamaan hieman rikkaampi pelikokemus ja painottaa hiippailemista toimintaa enemmän.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:914]

Kolmen erinomaisen Thief-hiiviskelypelin ohella Splinter Cellit ovat kuuluneet alusta alkaen henkilökohtaisiin suosikkeihini. Niiden pelaaminen kysyy luovaa ajattelua ja kärsivällisyyden jaloa taitoa tavalla, jota nykyaikana nikkaroidut konsolipelit enää harvoin uskaltavat keneltäkään meistä vaatia. Molemmat pelisarjat myös palkitsevat avokätisesti pelaajista ne, jotka osaavat iloita pienistä ja yksinkertaisista asioista, kuten yhden ainoan vihollisen onnistuneesta jallittamisesta ja huoneeseen murtautumisesta ilman hälytyksiä. Metal Gearien ekstravagantti ja itse omiin kummallisuuksiinsa rakastunut tyyli ei sen sijaan ole koskaan ollut se minun juttuni.

Splinter Celleissa tarina ja toiminta ovat ennen saaneet tyytyä sivurooleihin, koska pääosa on varattu yksittäisille onnistumisen hetkille, vihollisen masokistisen hitaalle väijymiselle ja konfliktien kiertämiselle. Pelaaminen on enemmän verkkaista suorittamista kuin ennalta käsikirjoitettu ja kaunis helminauha elokuvamaisen räjähtäviä kohtauksia.

Tämän Splinter Cell: Conviction muuttaa ja tarjoaa valitettavasti tilalle Jack Baueriksi kampitettua Sam Fisheriä tavalla, joka sai ainakin minut kaivamaan Chaos Theoryn ja Pandora Tomorrow’n naftaliinista. Se, että Third Echelonissa hanskansa tiskiin lyönyt ja kujanjuoksukilpailuihin osallistuva antisankari jää ilman tuttuja lelujaan, ei harmita. Painopiste on vain muuttunut tavalla, joka ei enää tunnu pelisarjalle ominaiselta.

Eniten vaivaamaan jäivät pelin ikävästi vesitetty vaikeustaso ja se, että pelaaja halpamaisesti pakotetaan turhanpäiväiseen räiskyttelyyn. Jälkimmäisestä räikein esimerkki on takautumana pelattava pätkä Irakin sodasta, jossa hiiviskely uhrataan kokonaan modernin sodankäynnin alttarille. Ymmärrän kyllä, että Fisherin oppima kyky ”maalata” muutama vihollinen ennalta ja poksauttaa nämä sitten hengiltä yhdellä liipaisimenvedolla on monille siisti elokuvallinen kikka, mutta allekirjoittanutta moinen hienon pelisarjan ”hollywoodisaatio” ärsytti. Onneksi ominaisuuden voi jättää täysin vaille huomiota.

Yllä olevasta nokan koputtamisesta huolimatta Splinter Cell: Convictionissa on paljon hyvää, ja esimerkiksi Sam Fisherin ohjastaminen tuntuu nyt joustavalta sekä erittäin luontevalta. Pelistä löytyy muutama erittäin hieno ja kirkas hetki, mutta näin tapahtuu vain silloin, kun pelaajalle sallitaan mahdollisuus tuttuun varjoissa hiiviskelyyn ja ansoittamiseen. Harmi, että tätä pelissä on jäljellä enää kovin vähän.

8/10
Lisää luettavaa