Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Takaisin tähtimerelle
Star Oceanien historia ei ole kaikkein hohdokkain. Edellinen peli oli floppi jopa monen sarjan fanin mielestä, ja se ylipäätään tuntuu jämähtäneen menneisyyteen. Divine Force -nimeä kantava sarjan kuudes osa pyrkii voittamaan fanien luottamuksen takaisin modernisoimalla peliä monin tavoin, ja osittain se siinä onnistuukin.
Tarinan keskiössä on kaksi protagonistia, avaruusaluksen kapteeni Raymond ja kehittymättömän planeetan kuningaskunnan prinsessa Laeticia, joista toinen valitaan alussa keskushenkilöksi. Juoni on identtinen kummallakin, mutta kummankin reitti sisältää uniikkeja tapahtumia, joita toinen ei näe tai jotka koetaan eri näkökulmasta.
Tarina alkaa, kun Raymondin alus ammutaan alas ja tämä haaksirikkoutuu miehistöineen planeetta Aster 4:lle. Siellä Raymond kohtaa kuuluisaa maagia etsivän Laetician ja tämän henkivartijan, ja parivaljakko päätyy auttamaan toisiaan.
Tri-Acen pelejä ei varsinaisesti tunneta tarinoista, eikä Divine Force ole poikkeus. Tarina alkaa äärettömän hitaasti ja tylsästi, ja siltä kestää kauan päästä vauhtiin. Kehittymättömän planeetan historiaan ylivertaisella teknologialla puuttuminen on mielenkiintoinen idea, mutta siitä ei saada paljoakaan irti, eivätkä hahmot ole erityisen mielenkiintoisia, jotta niistä jaksaisi välittää.
Kuudennen osan myötä taistelut siirtyvät viimein saumattomaan, reaaliaikaiseen systeemiin. Nopeatempoisissa kohtaamisissa avainasemassa ovat erilaiset hyökkäysketjut, jotka koostuvat peräkkäisistä erikoisiskuista. Kuhunkin tilanteeseen sopivien ketjujen luonti on tärkeää, ja hyökkäysten animaatioiden ja efektien opettelu ja yhdistely on palkitsevaa. Pienen harjoittelun jälkeen systeemi on oikein monipuolinen ja hauska.
Hyökätä ei voi loputtomiin, sillä jokainen ketjun isku kuluttaa tietyn määrän toimintapisteitä. Kun pisteet loppuvat, niiden latautumista täytyy odotella hetki. Pelin alkupuolella tämä tekee taisteluista aika töksähteleviä, mutta kun oppii DUMA-robotin avulla hyökkäämään vihollisten selustaan, pistemäärää voi väliaikaisesti kasvattaa, jolloin homma alkaa tuntua miellyttävältä. Taisteleminen on kaikkiaan varsin jännää puuhaa, joka pitää mielenkiintoa yllä silloinkin, kun juoni ei etene mihinkään.
Myös hahmojen kehitys on varsin monipuolista. Kykypisteillä ostellaan uusia hyökkäyksiä ja ominaisuusbonuksia, joten hahmoja voi kehittää haluamiinsa suuntiin. Pisteitä ei mitenkään riitä kaikkeen, joten on tärkeää erikoistua johonkin. Vaihtoehtoja on sen verran, ettei identtisiä hahmoja pääse syntymään.
Taistelun lisäksi yllättäen tasohyppely on merkittävässä roolissa – ainakin teoriassa. DUMA-robotilla voi lingota hahmoaan haluamaansa suuntaan, joten opetkorkeat kielekkeetkään eivät ole luoksepääsemättömiä. Systeemiä tosin ei hyödynnetä juuri lainkaan, sillä laajoilla pelialueilla on hyvin vähän mitään löydettävää. Parempaankin olisi varmasti pystytty.
Tyhjien alueiden lisäksi peliä vaivaa viimeistelyn puute. Se on täynnä pieniä ärsyttävyyksiä, jotka kielivät budjetin ja kehitysajan puutteesta. Hahmot jumittuvat maastoon aivan liian usein, valikot ovat kankeita, ja teksti on aivan liian pientä. Peli otettiin selvästi liian aikaisin uunista ulos.
Divine Force on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, mutta se ei vain riitä. Aiemmin viime vuonna ilmestynyt Xenoblade 3 muistuttaa sitä monessa suhteessa mutta on kaikin puolin hiotumpi ja eheämpi. Ei Divine Force ole varsinaisesti huono, mutta sen olisi pitänyt olla parempi pelastaakseen sarjansa maineen.