Tri-Acen Star Ocean on yksi pitkä-ikäisimmistä japanilaisista roolipelisarjoista. Pelejä on kuitenkin tullut ulos harvakseltaan. Vuonna 1996 SNES:llä alkunsa saanut sarja on venynyt näkökulmasta riippuen 5- tai 7-osaiseksi, jos kahden ensimmäisen pelin kehitetyt PSP-versiot lasketaan mukaan.
Star Oceanit ovat joka tapauksessa olleet scifiä ja perinteistä fantasiameininkiä yhdisteleviä roolipelejä, joskin pääpaino on tähän asti ollut fantasiapainotteisuudessa. Nyt julkaistu Star Ocean: The Last Hope pyrkii korjaamaan tilannetta, ja se onkin monessa mielessä lähempänä Xenosagoja kuin sarjan vanhempia osia. Käytännössä tämä tarkoittaa enemmän avaruusmatkailua, enemmän eri planeettoja ja enemmän välianimaatioita.
Peli seuraa Edge Maverick -nimisen nuoren pojanklopin ja tämän mukaan matkan varrella liittyvän sekalaisen seurakunnan edesottamuksia. Ihmiskunta on lähtemässä etsimään uusia asutuskykyisiä planeettoja, mutta onnettomien sattumien myötä retkikuntaan kuulunut Edge joutuu ystävineen mukaan koko universumia uhkaavaan juoneen.
Pääasiassa pelaaminen koostuu perinteisestä JRPG-touhusta. Kaupunkeja ja luolastoja tutkitaan, ja lihana luiden päällä ovat tosin pääosin Edgen Calnus-avaruusaluksella tapahtuvat, sarjalle ominaiset Private Actionit. Pääosin viihdyttävät pätkät ovat pieniä sankariporukan keskinäisiä edesottamuksia, joissa Edgellä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka miehistön jäsenet suhtautuvat toisiinsa tai häneen itseensä.
Private Actionit ovat pääosin vapaaehtoisia, mutta niiden menestyksekäs suorittaminen on edellytyksenä muutamien hahmojen piilotettujen loppukohtausten avaamiseksi. Henkilöiden välisiin suhteisiin voi vaikuttaa myös majoittamalla näitä eri huoneisiin.
Puuhaa piisaa välistä yli äyräiden, mutta pelin rytmitys ei ole ihan kohdallaan: tasapainoiset ja laadukkaatkin pelijaksot koostavat leijonan osan pelistä, mutta varsinkin alkuvaiheessa välianimaatioiden hetkellinen ylitsevuotavuus häiritsee. Myös osa luolastoista on rumia tai muuten vain tylsiä, mikä on todella omituista, koska ulkoilmakartat ovat todella kauniita ja täynnä elämää.
Kiire odottamaan
Tri-Acen edellinen peli Infinite Undiscovery oli puutteistaan huolimatta poikkeuksellisen edistyksellinen yhdessä mielessä: taistelut tapahtuivat samalla kartalla eivätkä erillisellä taistelukentällä. Star Ocean: The Last Hope on askel taaksepäin tästä tilanteessa. Taistelut ovat reaaliaikaisia, mutta taistelukentän latautuminen ja poistuminen vievät usein kauemmin kuin itse rähinät, mikä meinaa käydä hermojen päälle erityisesti pidemmissä luolastoissa. Asia olisi ratkaistu helposti joko kehittämällä Infinite Undiscoveryn mallia paremmaksi tai tekemällä taisteluista harvalukuisempia mutta samalla haastavampi.
Muuten taistelut on toteutettu hyvin. Liike on sulavaa, animaatio näyttävää ja hahmojen ominaisuudet mielenkiintoisia. Perinteisen hakkaamisen lisäksi taisteluun tuodaan mielenkiintoa Blindside- ja BEAT-järjestelmillä. Blindsidet ovat nopeita reaktioita vaativia väistöliikkeitä, joilla päästään kääntymään vihollisen selkäpuolelle muutamaa kriittistä iskua varten. Blindsidejen luontevan suorittamisen oppiminen vie aikansa, mutta palkitsee loppujen lopuksi helpompana elämänä ja ylimääräisenä kokemuksena.
BEAT taas on tavanomaisesta kehityspuusta irrallinen järjestelmä, joka nostaa joko hahmojen Blindside- tai puolustusominaisuuksia. Systeemi ei ole ihan niin tärkeä ja mullistava kuin tekijät ehkä olisivat halunneet: puolustusominaisuuksia kehittävä versio on näistä lähes joka tilanteessa paras.
Joka tapauksessa The Last Hopen taistelujärjestelmä on pääosin kehitystä Till the End of Timestä, eli sarjan edellisestä osasta. Tietokoneen ohjaamat hahmot toimivat pääosin järkevästi, mitä nyt ehkä tuhlaavat kalliita erikoisominaisuuksia turhan innokkaasti.
Konehuoneessa kaikki hyvin
Teknisesti The Last Hope ei juuri petä. Maisemat ovat pääosin vaikuttavan hyvän näköisiä, mutta toisinaan luolastoissa sorrutaan hienoiseen ylivenyttämiseen tai tylsään ulkoasuun. Hahmot ja ulkotilat ovat sen sijaan todella vakuuttavia, joskin HDMI-kuvan puuttuessa esimerkiksi arkut tai muut mielenkiintoiset asiat voivat jäädä huomaamatta.
Myös välianimaatiot ovat tyylillä tehtyjä ja hyvin ohjattuja. Japaninkielisen ääniraidan puute tosin harmittaa hieman, mutta pääsääntöisesti näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan asiallisesti. Sinänsä laadukkaiden välianimaatioiden ainoa ongelma on se, että määrissä on otettu mallia Xenosagoista, vaikka ihan Metal Gear Solid -tasolle ei mennäkään, mutta välistä tuntuu että varsinainen pelaaminen jää tekemättä. Asiaa ei myöskään auta se, että peli viljelee tallennuspisteitä todella kitsaasti.
Mainitsemisen arvoista lienee myös The Last Hopen viljelemä järkyttävä sivutehtävien määrä. Iso osa näistä on kyllä varsin yksinkertaista tavaran haalimista ja palkinnot eivät aina vastaa vaivannäköä, mutta ylimääräistä puuhaa piisaa joka tapauksessa.
Kritiikistä huolimatta Star Ocean: The Last Hope on selkeästi Xbox 360:n JRPG-valikoiman kärkikastia. Se on teknisesti laadukas, omaa hyvän tarinan ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Pieniä ongelmia on pelissä kuin pelissä, ja kun kokonaisuus toimii, niin tällaiset pikku pointit hukkuvat sen alle. Vaikka kesän kelit pettäisivätkin, ainakin roolipelien ystävien sadepäivät ovat tämän ja Tales of Vesperian myötä turvattuja.
Toimintaa ja roolipelejä
Pelkästään konsoliroolipelejä tehtailevan Tri-Acen pelit tunnetaan erityisesti toimintapainotteisista taisteluistaan. Star Ocean -sarjan lisäksi firma on tehtaillut kourallisen muita pelejä, joista varmasti kuuluisin on Valkyrie Profile -sarja.
Huumoripainotteinen, hieman Suikoden-vaikutteinen Radiata Stories ei koskaan päätynyt vanhalle mantereelle, mutta muuten firman pelit ovat ennemmin tai myöhemmin löytäneet tiensä myös tänne. Infinite Undiscoveryn kanssa tehtiin jopa historiaa, kun europelaajat saivat pelin ensimmäisenä.