Uusimpien Tähtien sota -leffojen tuottaessa allekirjoittaneen kaltaiselle fanille sydäntä raastavia pettymyksiä, oli katseet siirrettävä videopeleihin, joissa Tähtien sota on usein kääntynyt viihdyttävään muotoon. Sellaiset pelit kuin Dark Forces, X-Wing ja Jedi Knight tarjoavat parempia juonellisia kokemuksia kuin uudet elokuvat.
LucasArtsin parin vuoden takainen The Force Unleashed keskittyi Voiman vallattomaan käyttämiseen – pelaajien haluttiin tuntevan olevansa todella vahva Jedi-ritari. Tässä onnistuttiin kohtalaisesti – TFU hyödynsi monia uusia teknologioita kuten Digital Molecular Matteria, joka loi materioille oikeanlaiset arvot eli pelti vääntyi, lasi meni sirpaleiksi ja niin edelleen. Kuten niin moni muukin tekijäryhmien ensimmäinen PlayStation 3- ja Xbox 360 peli, The Force Unleashedin teknologia oli lapsenkengissään, mikä heikensi pelattavuutta. Juoni sen sijaan oli erinomainen, joten on melkoinen yllätys, että juuri tällä saralla jatko-osa menee rytisten Dagobahin rämeikköön. Edellinen peli kulminoitui Darth Vaderin oppipojan Starkillerin kääntymiseen Imperiumia vastaan, ja miehen teot antoivat alun Kapinallisliitolle. Starkiller kuoli pelin lopussa, mutta palaa nyt takaisin… kloonattuna.
Kun puhutaan Tähtien sodasta, niin juonikuvioiden epäloogisuudesta ja tapahtumien epämääräisyydestä on ehkä hölmöä huomauttaa, mutta Starkillerin paluu halventaa hahmoa ja pelaajan suhtautumista häneen. Miika on täysin oikeassa puhuessaan pelin hengettömyydestä. Molempien pelien käsikirjoittaja Haden Blackman lähti 12 vuoden palveluksen jälkeen LucasArtsilta, ennen jatko-osan valmistumista, joten jotakin on selvästi mennyt projektissa pieleen.
Enkö ole ollut täällä ennenkin?
Teknologia on osattu hioa jatko-osassa kohdalleen. The Force Unleashed II on usein komea, mutta miten ihmeessä peliin on osattu valita Tähtien sota -universumin tylsimpiä paikkoja? Kaminon klooniplaneetta koostuu tylsistä käytävistä ja areenoista, aivan kuten pelin keski-osa, joka sijoittuu Kapinallisliiton risteilijälle. Lyhyt visiitti Dagobahissa piristää, mutta muuten pyöritään tylsissä, saman oloisissa maisemissa. Kaikki pinnat sentään kiiltelevät hienosti eikä peli nikottele lainkaan, mutta meininki on hengetöntä.
Klooni-Starkiller hallitsee voiman käytön enemmän kuin hyvin. Heti kättelyssä käytössä on monia voimia kuten voimatyöntö, sähkösokki, riepottelu ja uutena kikkana on vanha kunnon Jedi Mind Trick, jolla voi pistää Stormtrooperit juoksemaan päin tappavia energiakenttiä tai hyppäämään sillalta alas. Näitä pudotuksia pelissä piisaa yllin kyllin.
Imperiumin edustajista voi myös napata kiinni ja riepotella ilmassa. Samaa voi tehdä irtaimistolle, jota ympäristöissä lojuu riittämiin. Starkiller voi esimerkiksi sähköistää jättimäisen pallon ja kirjaimellisesti keilata vihollisia kumoon. Tuplavalomiekat viipaloivat vihollisia hienosti ja aseet tuntuvat nyt varsin tehokkailta. Ympäristöstä löytää holokron-laatikoita, jotka tuovat kokemuspisteitä, joilla voi edistää voimakykyjä. Valomiekkaan voi vaihtaa erivärisiä kristalleja, joissa on muutakin eroa kuin vain väri. Vihreä kristalli palauttaa Starkillerin energiaa joka iskun jälkeen, kun taas esimerkiksi punaisella kristallilla varustettu valomiekka tekee enemmän vahinkoa. Erilaisia hyökkäyskomboja on sopivan vähän, koska pelaajan halutaan ennen kaikkea käyttävän jedivoimiaan. Valikoissa läträäminen on paljon nopeampaa kuin edellisessä pelissä, jossa ehti keittää kahvit pelin ladatessa valikoita.
Totta kai, tämän lajityypin peleissä pusketaan vihollisaaltoa toisensa perään kohti pelaajaa, mutta The Force Unleashed II:ssa homma on jo hieman koomista, sillä Stormtrooper-aaltoja juoksee tusina toisensa jälkeen Starkillerin tapettavaksi. Välillä mätetään isompia robotteja vastaan, aina saman QTE-mininpelin kautta. Rytmitys on heikkoa.
Onko Voima hylännyt tämän pelin?
Epäkohtia tietenkin piisaa, kun Starkiller voi viskellä TIE-hävittäjiä alas taivaalta, mutta välillä oven vääntäminen paikoiltaan tekee jo tiukkaa. Tämän kanssa voi kuitenkin elää. Sitä siedän kuitenkin huomattavasti vähemmän, että jatko-osa, jolle ensimmäinen osa petasi niin hyvät lähtökohdat, ei kykene tarjoamaan merkittävästi parempaa kokemusta.
Sellaiset jatko-osat kuin Uncharted 2, Mass Effect 2 ja Assassin’s Creed II ovat nostaneet jatko-osien suhteen odotukset todella korkealle. Siksi TFU II:n itseään toistava pelattavuus ja lyhyt tarina, jota on vielä pitkitetty pitkillä välimatkoilla ja toistuvilla vihollisaalloilla, on pettymys. Viimeinen taistelu on tylsyydessään ja pituudessaan ihan omaa luokkaansa. Ihmettelen, mihin kahden vuoden kehitysaika oikein on käytetty.
Pääpiirteittäin kaikki toimii ja peli on usein nätti ja Trophyjen/Achievementien takia pelin jaksaa veivata ehkä toisen kerran läpi. Ohjaus sekä taistelut ovat paljon parempia kuin kömpelössä edeltäjässä. Voimien hyödyntäminen on hauskaa, mutta tekijät eivät ole keksineet tarpeeksi kekseliäitä kohtauksia, missä näitä hyödyntää. Stormtrooperien heittäminen yli laidan ja laatikoiden viskely heidän niskaansa ei viihdytä loppuun asti. Vihollistyyppejä on vähän ja mielikuvituksen puute paistaa koko pelistä. Loppupuolella vastaan tulee jatkuvasti vihollisia, joihin Voimahyökkäykset eivät juuri tehoa, vaan on pakko mennä iholle ja teurastaa kaveri. Tätäkin pitää tehdä turhautumiseen asti.
Tarinan läpipelaaminen avaa Challenge-kenttiä, joissa koetellaan pelaajan kykyjä eri osa-alueilla. Yhdessä haasteessa pitää esimerkiksi loikkailla mahdollisimman nopeasti tason alusta loppuun ja toisessa taas tapella vihollisaaltojen läpi, hakea Kronomuistio ja taistella tiensä takaisin. Pelitilassa on maailmanlaajuiset tilastot ja suorituksia voi tietenkin vertailla suoraan kavereidenkin kesken. Tähän pelitilaan julkaistaan varmasti DLC:tä.
Kuulostan kovin ankaralta peliä kohtaan, jossa perusasiat ovat kunnossa ja jossa toiminta säväyttää joissakin kohdin. Kirjoitin pääkirjoituksessa siitä, kuinka lyhyet pelit eivät minua haittaa, mutta TFU II on kuitenkin aivan liian lyhyt kokemus. Tapahtumapaikkoja on käytännössä kolme. Edeltäjän tekniset virheet ovat korjattu, mutta siihen parannukset jäävätkin. Juoni, monipuolisuus ja kekseliäisyys loistavat poissaolollaan.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:7]
Ensimmäinen Force Unleashed kompasteli hieman pelimekaniikkansa kanssa, mutta loisti tarinallaan, joka jälleen kerran osoitti, että parhaat Tähtien sota -tarinat syntyvät nykyään muualla kuin George Lucasin päässä. Ykkösosan tarina ja hahmot onnistuivat rakentamaan aidolta Tähtien sodalta tuntuvan ja kuulostavan eeppisen kokonaisuuden, joka loppui Starkillerin jaloon uhrautumiseen ja Kapinaliiton syntyyn.
Ykkösosaan nähden Force Unleashed II korjaa onnistuneesti sen teknisiä ongelmia tarjoten nyt paljon sulavampaa, hiotumpaa ja komeampaa toimintaa. Puutteet ovatkin tällä kertaa juuri tarinan puolella, joka on hengetön ja sieluton – aivan kuten pelihahmona toimiva Starkillerin kloonikin. Tarinaa ja dialogia on vain murto-osa alkuperäiseen nähden, eikä minkäänlaista tunnetta ole mukana. Hahmot hädin tuskin muistuttavat itseään, mutta pahinta on selkeä tunne siitä, että pelistä ja sen tarinasta puuttuu palasia, kokonaisista kentistä puhumattakaan. Tätä alleviivaa käytännössä vain kolme eri tapahtumapaikkaa ja pelin erittäin lyhyt kesto.
Teknisenä suorituksena peli on pätevä toimintapeli ja Voimalla leikkiminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, joskin se tuntuu jopa helpommalta kuin ennen. Vihollistyyppejä on vähemmän ja suurin osa niistä on pelkkää tykinruokaa Starkiller-kloonin valosapeleille ja Voima-kyvyille.
Huhujen mukaan pelin kehityksen aikana LucasArtsin sisällä tapahtui rakenteellisia muutoksia, jotka ovat selkeästi vaikuttaneet Force Unleashed II:n kehitykseen ratkaisevasti. Pääsyynä pelin onttouteen pidän ensimmäisen osan käsikirjoituksesta syystäkin palkitun Haden Blackmanin yllättävää lähtöä kesken sen kehityksen loppuvaihetta. Omalta osaltani Force Unleashed II on vuoden kovimpia pettymyksiä ja suoraan sanoen toivon, ettei kolmatta osaa enää edes yritetä tehdä.