Aiurin puolesta!
Blizzardin StarCraft II -projekti kuulosti alkujaan todella kunnianhimoiselta. Edessä oli niin eeppinen ja mittava tarina, että sen kertomiseen ei riittänyt yksi peli. Sen sijaan tulossa oli kolme, yksi kunkin StarCraft-maailman suuren rodun perspektiivistä. Näin kerrottaisiin tarina, joka sitoisi yhteen vuonna 1998 alkaneen kertomuksen langat ja päättäisi sen tyydyttävällä tavalla.
Kaksi ensimmäistä peliä olivatkin erinomaisen hyviä, joten panokset olivat korkealla lähdettäessä viimeiseen osaan. Eikä Blizzard petä: Legacy of the Void on täyttä rautaa.
Legacy of the Void kertoo tarinan protoss-rodun lopusta ja uudesta alusta. Ikiaikainen sielunvihollinen on palannut toisesta ulottuvuudesta korruptoimaan kaikki ylväät protossit omiksi orjikseen. Vain pieni porukka protosseja yhteen sitovasta psyykkisestä verkosta irtautuneita sotureita taistelee kohtaloaan vastaan, mutta edessä on eeppinen tehtävä: pitäisi voittaa vihollisten lisäksi myös oman yhteiskunnan ennakkoluulot ja pitkään jatkuneet skismat.
Käytännössä tämä tapahtuu tietenkin tosiaikastrategian keinoin. Edellisten osien tapaan tarjolla on perinteisiä tukikohdan ja armeijan rakennustehtäviä sekä erikoisempia tapauksia, joissa komennetaan esimerkiksi vain muutamaa protoss-sankaria.
Niin ikään aiempien pelien tavoin pelatessaan pääsee kustomoimaan armeijaansa valikoimalla kuhunkin yksikkötyyppiin kolmesta eri vaihtoehdosta mieleisimmän. Kyse ei ole vain hyökkäysvoiman ja kestävyyden tasoisista jutuista, vaan dramaattisista pelityylieroista, joista saa kasattua itselleen sopivimman paletin.
Kampanja on pitkä ja laadukas. Minulta meni sen sekä sitä ympäröivän prologin ja epilogin läpäisyyn yhden viikon illat, ja kivaa oli. Tarina ei ehkä yllätä Blizzard-faneja, mutta ei se myöskään ärsyttänyt. Hyvää ja toimivaa avaruusoopperaa, jossa pelattavuus on kuitenkin pääosassa.
Perinteisesti kampanja on kuitenkin vain murto-osa siitä, miksi StarCraftia pelataan – tarjolla onkin taas kattavat moninpelitilat. Kilpahenkisempi moninpeli on kokenut taas tasapainotuksia ja tuunauksia, joista minulla ei riitä tarpeeksi syvää osaamista sanoa paljonkaan muuta kuin että hyvältä tuntui, vaikka turpaan tulikin. Suurin uudistus on Archon-tila, jossa kaksi pelaajaa komentaa yhdessä yhtä armeijaa.
Huomattavasti mielenkiintoisempaa onkin, että yhteistyötila on saanut selvästi rakkautta osakseen. Tarjolla on kuusi sarjan peleistä repäistyä sankaria, joista jokaisella on oma yksikkövalikoimansa ja pelityylinsä. Pelaamalla yhteistyötehtäviä kerätään hahmoille kokemusta, jolla sitten avataan uusia kykyjä ja bonuksia. Laaja tehtävävalikoima on nostettu StarCraft II -pelien valikoimasta, joten pelattavaa riittää.
Itse hurahdin parin kaverin kanssa yhteistyötilaan oikein kunnolla, ja tahkosimme läpi tehtäviä liukuhihnalta. On kiva nähdä, että kaikkiin on heitetty hieman muokkauksia, jotka tekevät niistä haastavia kahden pelaajan kokemuksia.
Kokonaisuutena Legacy of the Void on napakymppi. Se päättää tyydyttävällä tavalla 17 vuoden aikana rakennetun StarCraft-eepoksen tarinan jättäen samalla kuitenkin pieniä siemeniä, joista voidaan tarvittaessa kasvattaa eri suuntaan lähtevä StarCraft III.
Blizzardilta odotetaan A-luokan tosiaikastrategiaa, ja sitä on myös tarjolla. Oikeastaan ainoa merkittävä valitukseni olisi, että peli on käsittämättömän raskas. Ruudunpäivitysnopeus dippaili usein alle 20:n, vaikka koneesta löytyy vääntöä. Se syö peli-iloa, mutta ei läheskään tapa sitä. Kyseessä on ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokemus, vaikka ei olisi mikään RTS-friikki.