Kumma komppania
Brittiläisen Rebellionin Strange Brigade lyö pöytään persoonallisen yhdistelmän B-elokuvamaista seikkailua ja yhteistyöräiskintää. Vaikka peliä ei tyrkytetä jättimäisellä markkinointibudjetilla, sen ulkoasuun ja moniin yksityiskohtiin on selkeästi panostettu. Toisaalta tuotantoarvojen rajallisuus näkyy sen viimeisen silauksen puutteena ja sisällön yksipuolisuutena. Heikkoudet eivät kuitenkaan estä peliä viihdyttämästä.
Strange Brigaden nimikkoryhmä koostuu neljästä sankarista, jotka reissaavat ympäriinsä ilmalaivallaan arvoitusten ja aarteiden perässä sekä taistelevat siinä lomassa yliluonnollisia otuksia vastaan. Kevyttä juonta kuljetetaan mustavalkoisilla välivideoilla tehtävien välissä, kun muinainen noitakuningatar Seteki pääsee valloilleen Egyptissä, mutta pääosan varastaa jatkuvalla syötöllä tapahtumia kommentoiva selostaja. Brittiläisen herrasmiehen humoristisille heitoille on helppo lämmetä hyvässä ja pahassa.
Rebellion on suunnitellut pelin selvästi neljän pelaajan yhteistyötilaa ajatellen, joten yksinäinen susi jää vääjäämättä paljosta paitsi. Puuttuvia ihmispelaajia ei korvata lainkaan tekoälytovereilla, mikä vaikuttaa välittömästi taistelutilanteiden dynamiikkaan ja tunnelmaan. Hahmot eroavat toisistaan hienoisesti ominaisuuksiltaan ja taustatarinoiltaan, mutta ennen kaikkea asevalinnat ja erikoisvoimat määrittelevät niiden roolia taisteluissa. Toisaalta yhteistyötä olisi voitu viedä pidemmällekin hahmoluokkien yhteispelissä ja ongelmanratkonnassa. Harmillisesti myös jaetun ruudun moninpeli uupuu.
”Rebellion on suunnitellut pelin selvästi neljän pelaajan yhteistyötilaa ajatellen, joten yksinäinen susi jää vääjäämättä paljosta paitsi.”
Strange Brigade toimii taistelukentällä muttei loista. Kiväärit ja haulikot pamauttavat kivasti laahustavien pahisten päät palasiksi, ja kuolleiden vihulaisten sieluista latautuvat erikoiskyvyt ovat parhaimmillaan messeviä. Lisäksi kentälle on ripoteltu erilaisia kuolettavia ansoja, jotka voi aktivoida ampumalla. Vakuuttavien vihollislaumojen ja isompien pomojen kaataminen on kuitenkin suoraviivaista puuhaa, joka alkaa käydä vanhaksi viimeistään kampanjan vedellessä viimeisiään.
Kampanja käyttää valtaojan ajasta vihollisten vyöryttämiseen ruudulle, mutta kumma komppania voi halutessaan pysähtyä tutkimaan ympäristöjä ja ratkomaan pieniä pulmia. Pelaajien pitää esimerkiksi etsiä ympäristöstä kissapatsaita, jotka ilmoittavat itsestään mouruamalla, ja löytää oikea kombinaatio lukitun oven avaamiseen. Hengähdyshetket tekevät varsinkin yksinäisestä puurtamisesta miellyttävämpää, kun taas pähkinöiden ratkominen ventovieraiden seurassa menee toisinaan tragikoomiseksi.
Strange Brigade ei tarjoa riittävää pelillistä saati palkintopohjaista porkkanaa palaamaan sen pariin kampanjan läpäisemisen jälkeen. Vihujen lahtaaminen ja aarrearkkujen avaaminen jaksavat koukuttaa mehevien tehosteiden ryydittämänä hetken, mutta todellinen grindaaminen vaatisi monipuolisempaa asevalikoimaa ja hahmonkehitystä tai pelimekaniikkaa. Ehkä kaikkien pelien ei tarvitsekaan olla Destinyn tai Diablon kaltaisia ikituotteita. Suoraviivaisena yhteistyöräiskintänä Strange Brigade ajaa asiansa.
Kampanjan jälkeen on poutasää
Strange Brigaden kampanja on tahkottu alle kymmenessä tunnissa, minkä jälkeen pelaajaa houkutellaan jäämään vielä Horde-moodilla sekä pisteiden metsästämiseen ja nopeuteen keskittyvällä Score Attackilla. Horde-tila ei ole vain suora karvalakkikopio vaikkapa Gears of Warin vastaavasta, vaan esimerkiksi ympäristöä pitää hiukan tutkia resurssien toivossa vihollisaaltojen pieksämisen lomassa. Harmillisesti puolustustaistelujen viholliset ja mekaniikat tulevat riittävän tutuksi jo kampanjassa, eikä Horden parissa jaksa enää rehkiä ilman todella hyvää kaveriporukkaa.