Street Fighter IV on epäilemättä alkuvuoden odotetuimpia pelejä. Capcom on muutenkin kasannut paineita niskaansa, sillä sarjan legendaarinen toinen osa oli 1990-luvun alussa todellinen ilmiö omaa animea ja kokoillan elokuvaa myöten. Kolmannestakin osasta on yhdeksän vuotta.

Ei ihme, että aluksi tiimi ei halunnut moiseen urakkaan ryhtyä. Sarjan jatkon kannalta kyseessä oli kuitenkin viimeinen tilaisuus, sillä lajityypin kulta-ajat ovat kaukana menneisyydessä. Kaksiulotteiset ”mies miestä vastaan” taistelupelit ovat lähinnä pienen ja aktiivisen faniporukan viihdettä, mutta onko tämä asetelma muuttumassa? Sarjan pohjalta suunnitellaan jälleen elokuvaa, ja neljännellä osalla on mahdollisuudet viihdyttää jokaista.

Korea maalipinta

Visuaalisesti Street Fighter IV on yhtä aikaa perinteikäs ja uudistuksellinen. Kuvasuunnittelija Daigo Ikenon piirrosmainen kolmiulotteisuus luo hienon syvyysvaikutelman ja aktiivisempi kamera kaivatun intensiteetin, mutta pelaajat liikkuvat vain sivusuunnassa. Se sopii sarjan pelattavuuteen edelleen mainiosti.

Jokainen hahmo on luonteeltaan ainutlaatuinen – sumopainija E. Honda kävelee korostetun kömpelösti ja Ryu on yhtä hillitty kuin aina. Taistelun herättää eloon loistava animaatio, jonka ansiosta liikkeet ja asennot vaihtuvat saumattomasti. Kasvojen tuskaisesta katseesta näkee välittömästi, kun tuima isku osuu suoraan vatsanpohjaan. Ilmeikkyys korostuu Ultra-hyökkäyksissä, joissa kamera tarkentaa lähemmäs hahmoja.

Taistelussa on mukana kahdeksan Street Fighter II:n alkuperäistä hahmoa, neljä sen pomoa ja neljä keltanokkaa: menneisyytensä unohtanut fransmanni Abel, amerikkalainen naisvakooja Crimson Viper, meksikolainen vikkelä luchador El Fuerte ja ketterä amerikkalainen möhömaha Rufus, joka haluaa haastaan Kenin Yhdysvaltojen mätkintäkuninkuudesta.

Kotiversiossa on myös liuta arcade-versiosta puuttuneita taistelijoita, kuten Cammy, Fei-Long ja Sakura. Hahmoista ei siis tule pulaa. Mieleenpainuvin tuttavuus on loppuvastus Seth, joka matkii muiden liikkeitä, kuten Dhalsimin raajojen venytystä ja Guilen Sonic Boomia. Omista tempuista mainittakoon kyky vetää vastustaja magneetin lailla lähemmäs.

Ohjain armahtaa…

Xboxin ohjain ei ole ideaali mätkintäpeleihin. Sen epätarkka ristiohjain pakottaa käyttämään analogitattia, mutta silti Street Fighter IV tuntuu heti ensihetkiltä lähtien paluulta kotikonnuille. Klassinen kuuden napin järjestelmä on voimassa ja hadoukenit lähtevät Ryun käsistä kuin yli 15 vuotta sitten.

Erikoisliikkeiden tekoa on helpotettu. Itse liikkeet ovat samat kuin aiemminkin, mutta neljäs osa on tarkempi ja pienten virheiden suhteen anteeksiantavaisempi kuin sarjan aiemmat osat. Yhdessä iskujen ketjuttamisen ajoituksen parantelun kanssa se muuttaa taistelun kulkua merkittävästi.

Enää ei tarvitse miettiä vain sitä, että miten saa omat liikkeensä näppäiltyä, vaan huomaa katsovansa ja ennakoivansa enemmän vastustajan liikkeitä. Voiton avaimeksi nousee haastajan heikkouksien tinkimätön lukeminen, joten nappien hakkaamisella ei pitkälle pötkitä. Rutinoitunut mätkintämestari nuijii noviisin maanrakoon vaivatta.

Hyökkäämällä täytetään voimamittaria, joka mahdollistaa tavallista tehokkaampien Ex-erikoisliikkeiden tekemisen. Ne tehdään muuten samoin kuin tavalliset liikkeet, mutta yhden potkun tai lyönnin sijaan tehdään kaksi, mikä tietysti kuluttaa voimamittaria.

Street Fighter IV ei kuitenkaan palkitse vain prässäävää pelaajaa, vaan myös taitava torjuja saa tunnustuksen työstään. Toinen mittari täyttyy vastaan otetuista iskuista, jotka mahdollistavat Ultra-hyökkäykset. Toinen mahdollisuus on tehdä Focus-liike, jota ladataan muutama sekunti ennen iskua, jonka seurauksena vastustaja tuupertuu hetkeksi. Näiden uudistusten ansiosta altavastaaja voi vielä kääntää ottelun kulun mieleisekseen ja sarjan hupaisa ongelma, jatkuva suojaava loikkiminen, vähentyy.

…katutaistelija ei

Street Fighter IV:n vaikeustaso on lajityypille ominaiseen tapaan tinkimätön. Tuottaja Yoshinori Ono on puhunut satunnaispelaajien kosiskelusta, mutta vaivattomampaa pelattavuutta lukuun ottamatta sitä ei ole. Loppupomo Seth on erittäin vaikea ja hieman halpamainen vastus, joka varmasti saa osan pelaajista kääntymään pois yksinpelin parista.

Harjoittelutila on perinteinen rauhoitettu alue, jossa pelaaja voi kokeilla liikkeitä. Varsinaista opetusta ei ole, mutta hahmojen liikkeitä voi harjoitella haastepelimuodossa, jossa palkinnoksi saa hauskoja ikoneita. Liikeohjeita voi katsoa myös kesken matsin, mutta ne ovat epäselviä. Yksinpelin haastavammille vaikeustasoille vasta-alkajalla ei ole mitään asiaa ilman pitkällistä ja yksinäistä treenausta.

Se on neljännen osan ongelma. Taulun kuva on hieno ja liike sen sisällä upeaa, mutta kehykset ovat rappeutuneet. Nykypelaajalle ei yksinkertaisesti riitä yhdentekevillä tarinoilla ryyditetty taisteluturnaus, joka loppuu aina samaan vastukseen. Asiaa ei auta askeettinen harjoittelumahdollisuus. Ne riittävät, jos on mätkintäpelien fani, mutta eikö muitakin pitänyt viihdyttää?

Kaikkien viihdyttämisessä onnistuu vain moninpeli, joka tietysti on sarjan suola. Nettimatsit tulevat varmasti olemaan huikeita, mutta valitettavasti testiversiolla pelaajia ei riittänyt. Voitokas pelaaja kerää saaliiksi titteleitä, joita voi näyttää muille nettiprofiilissa. Paras ominaisuus on saumaton pelaajien kutsuminen, jonka ansiosta kaveri voi hypätä matsiin ihan kuin hän tulisi viereesi arcadepelihallissa.

Street Fighter IV tekee monta asiaa suorastaan loistavasti, mutta en usko, että massamarkkinat innostuvat siitä. Ryun ja Kenin taistelu säilynee enemmän pelaavien ja asiaan vihkiytyneiden harrastuksena, joille se on varmasti uudistuksia kokeneen pelattavuutensa ja komean ulkoasunsa ansiosta syvästi odotettu huipentuma.

Pikkukaupungista Kiinaan

Elokuvien ystävien on jo korkea aika pyyhkiä mielestään vuonna 1994 ilmestynyt Street Fighter The Movie, jolle Yhdysvalloissa tässä kuussa ensi-iltansa saava Street Fighter: The Legend of Chun-Li tekee toivottavasti tupla-hadoukenit.

Keskiössä on luonnollisesti taistelijatar Chun-Li, jota näyttelee Smallvillestä tuttu Kristin Kreuk. Tarina keskittyy neidon syntyhistoriaan, eikä siinä tekijöiden mukaan tavata esimerkiksi Ryuta tai Keniä, koska hahmoja on yksinkertaisesti liikaa. He voivat sen sijaan tähdittää mahdollisia jatko-osia.

Hahmot eivät myöskään käytä pelistä tuttuja vaatteita, sillä Neal McDonoughin (Taistelutoverit, Boomtown) tulkitsema M. Bison kirkkaassa punaisessa puvussa, kapteenin hatussa ja ylisuurissa olkatoppauksissa olisi vain huvittava näky. Campin sijaan tarkoituksena on tehdä vakavasti otettava kuvaus Chun-Listä.

Toimintapaketin ohjaaja on Andrzej Bartkowiak (Doom, Romeo Must Die). Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että sensei Geniä näyttelee Robin Shou, joka aikoinaan tähditti Mortal Kombatissa Liu Kangia ja Vegaa Black Eyed Peasin Taboo.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Muistan vieläkin kristallinkirkkaasti ensimmäiset hetkeni Street Fighter 2:n parissa. Säästin kuukausia saadakseni ostettua sen Super Nintendolle. Kun pääsin viimein kotiin pelaamaan peliä, josta olin lukenut jo vuoden päivät, en aluksi ollut aivan odotetuissa liekeissä, mutta hitaasti ja varmasti Capcomin mestariteos kietoi minut otteeseensa.

Jotkin asiat eivät muutu. Muistan, kuinka viimeinen taistelu Super Nintendolla M. Bisonia vastaan sai minut täydellisen raivon valtaan. Miten ihmeessä tämän kaverin sai hakattua normaalilla vaikeustasolla? Olin tuolloin kovin kärsimätön – ja muistan heittäneen raivopäissäni rakkaan Super Nintendo ohjaimeni lattialle parikin kertaa.

Nykyisin olen muuttunut, rauhallisempi mies. Tai näin ainakin luulin. Street Fighter IV:n viimeinen vastustaja Seth sai minut näkemään punaista. Pelin pisteiden kaksi viimeistä numeroa ovat käytettyjen yritysten määrä, ja kun niitä oli 28, luovutin ja vaihdoin normaalista vaikeustasosta helppoon. Säälittävää, tiedän, mutta peli menee melkein pilalle, kun viimeinen vastustaja antaa niin halvalla tavalla turpaan. Kirosanat kaikuivat, kun Seth kerta toisensa jälkeen muuttuu toisella kierroksella minua magneetinlailla kiinniottavaksi myllyttäjäksi. Ei ole reilua, ei.

Tähän ei Capcomin erinomainen peli kuitenkaan kaadu. Street Fighter IV on ensimmäinen sarjan peli sitten toisen osan, joka on saanut minut taas innostumaan sarjasta. SFIV palaa viisaasti perusasioihin ja on jättänyt monimutkaisemmat ketjuhyökkäykset ja kaikenlaisen muunlaisen eksperttien kikkailun pois. Nyt peliin tarttuminen ei tunnu niin haastavalta.

SFIV on pirteä kuin kaunis kesäpäivä. Jo demo-otteluiden katsominen saa hyvälle mielelle. Pelin kuvasuunnittelija ansaitsee erikoismaininnan. Päivitys teräväpiirtoon on onnistunut uskomattoman hyvin. Tätä katselee ilokseen. Capcomin suunnittelijat tekevät edelleen parhaita taistelupelien hahmoja.

Toinen juttu, mitä kaipasin Super Nintendolla pelatessani, oli osaava peliseura, sillä parhaimmillaanhan tällaiset pelit ovat pelatessa toisten taitavien pelaajien kanssa. Nettipeli oli tuolloin vielä tuntematon käsite, mutta nyt se on melkeinpä SFIV:n parasta antia. Japanilaisen pelifirman peliksi SFIV:ssä on yllättävän vahva panostus nettiominaisuuksiin. Kavereita voi haastaa nettimatsiin milloin vaan, vaikka kesken arcade-matsin, jos sallii tämän. Peli sisältää peräti 16 sivua erilaisia titteleitä, joita voi valita kuvailemaan hahmonsa nettiprofiilia hämmentävien ikonien lisäksi. Tittelit ovat perijapanilaisia kuten ”playboy-pelaaja”, ”anteeksi, että pelaan” ja niin edelleen.

Monet Trophyt ja Achievementit avautuvat vain netissä pelaamisen myötä. Nettimatsit toimivat testikoodilla todella hyvin minimaalisella viiveellä, ja tekniikka tuntui toimivan mainiosti. Pidän myös valtavasti Survival- ja Time attack pelitiloista.

8/10
Lisää luettavaa