Varjojen mestarin paluu
Cyanide vei pelaajat aidan vehreämmälle puolelle vuonna 2012 toimintaroolipelillään Of Orcs and Men, joka sittemmin jatkoi eloaan pääkaksikosta pienemmän, Styxin, seurassa. Siirtymässä karisivat samalla toimintaelementit, sillä varjoissa kotonaan oleva hiisi on noudattanut peleissään hiiviskelygenren oppeja. Hahmon toinen tuleminen jatkaa samalla linjalla.
Styx: Shards of Darkness seuraa pikkupeikon uusia seikkailuja, jotka vievät tämän mustien haltioiden Körangarin kaupunkiin ja sen lähiympäristöihin. Juonen käynnistävänä katalyyttina toimii mystinen valtikka, mutta pian suippokorvien omat salaisuudet nousevat etualalle ja vievät vastentahtoista salamurhaajaa läpi petosten, kostojen ja odottamattomien liittojen.
Epäsuotuisa tilanne tehdään pelaajalle varsin selväksi, sillä edellisosasta tuttuun tapaan ronskisti kiroileva ja neljättä seinää auliisti rikkova Styx on hiippariksi kovin puheliasta sorttia – jopa liiaksi asti. Huumoripitoinen ja populaarikulttuuriin toistuvasti viittaava sanailu on lähes tauotonta. Vaikka dialogissa ei suoranaisesti ole vikaa, liian läpinäkyvä teennäisyys jättää suurimman osan heitoista vajaiksi.
Hiiviskelyrintamalla Shards of Darkness pärjää hivenen paremmin. Tekijät ovat tosin epäkiitollisessa asemassa, sillä genren ystäviä on vastikään hemmoteltu niin Arkanen, IO:n kuin Kojimankin mestariteoksilla. Ranskalaistuotos jääkin armotta isompiensa varjoon jokaisella osa-alueella, mutta budjettitietoiset lymyilijät saavat pelistä silti välttävän annoksensa. Kankeaan ohjaukseen kannattaa tosin varautua. Kuolinruutua saa tiirailla etenkin epätarkkojen animaatioiden seurauksena toistuvasti.
”Jää armotta isompiensa varjoon jokaisella osa-alueella.”
Shards of Darknessin eduksi on kuitenkin mainittava alueiden laajuus ja vapaus. Yhdeksään lukuun jaetut tehtävänannot osoittavat oikeaan suuntaan, mutta reitti sinne on täysin pelaajan valittavissa. Lääniä tarjotaan kiitettävästi sekä sivu- että pystysuunnassa, mutta harmillisesti tutkimiseen ei juuri kannusteta. Lukuisat talot sisältävät ainoastaan resursseja tarvikkeiden nikkarointiin, eikä pelimaailmaa taustoittavia tekstejä ole lainkaan. Alueita myös kierrätetään ikävästi.
Keräilyvimmaa rajoittaa lisäksi tarvikkeiden hyödyttömyys. Kahdeksantuntisen hiippailun läpäisee vaivatta ilman yhdenkään kommervenkin tai Styxin erikoiskyvyn hyödyntämistä lähinnä onnettoman tekoälyn vuoksi. Pelaaja pystyy kirjaimellisesti vaikka hyppäämään vartijan yli tämän tajuamatta, mitä ympärillä tapahtuu. Sama tyhmyys koskee myöhemmässä vaiheessa esiteltäviä uusia vihollistyyppejä, joten hiiviskely ei koskaan oikein muutu alun jälkeen.
Jos kokemuksen haluaa silti monipuolistaa, pystyy Styx muun muassa asettamaan vartijoille ansoja, myrkyttämään juomavesiä ja kärräämään ruumiita piiloon. Hahmon erikoisvoimiin kuuluvat myös hetkellinen näkymättömyys ja ohjattava hiisiklooni, jolla voi tiedustella ja aiheuttaa harhautuksia. Kaksinpelatessa kloonin viran ottaa kaveri. Yhteistyöhön ei tosin ole liioin tarvetta, joten tila jää lähinnä omiin hauskuutuksiin.
Kykyjä pystyy parantelemaan tehtävistä saaduilla pisteillä, joita annetaan esimerkiksi nopeudesta, hiljaisuudesta ja sivutehtävistä. Peli kannustaakin jälkeenpäin uusintakierroksille, jotta kaikki kyvyt saisi avattua itselleen.
Styx: Shards of Darkness tarjoaa hiiviskelypelien ystäville hyvin keskinkertaisen kokemuksen pahimpaan nälkään. Puutteineenkin kyseessä on perusmekaniikan osalta varsin kelvollinen suoritus, mutta ongelmana on vain se, ettei genren peleistä ole juuri nyt pulaa.