Seikkailua silmät kiinni
Taivaanrannan taakse painuva aurinko maalaa kultaisen raidan tyyneen vedenpintaan. Yksinäinen vene lipuu hiljaa hylättyjen pilvenpiirtäjien välissä vailla päämäärää. Tätä on Submerged, australialaisen Uppercut Gamesin rauhanomainen seikkailupeli, joka vaihtaa postapokalyptisen selviytymistrendin kiireettömään ja vapaaseen tutkiskeluun – ainakin teoriassa.
Kiireettömyys ei ehkä ole ensimmäinen konsepti, joka juolahtaa mieleen pelin juonta pohtiessa. Veden valtaamasta kaupungista haetaan apua päähenkilön kuolemaa tekevälle veljelle, mutta hädästä huolimatta kukaan ei panikoi. Isosisko Miku löytää taktisesti sijoitelluista varustelaatikoista aina maagisesti tarvitsemansa, eikä tarina etene ennen seuraavan laatikon löytymistä, joten aikaa kaupungin kartoittamiseen voi käyttää teoriassa loputtomiin.
Järkeä uhmaava rytmitys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Submergedin tarinankerronta olisi itsessään puutteellista. Pelin seesteiseen henkeen sopivasti puhe on pidetty minimissä, ja repliikkien sijaan hahmojen ja kaupungin taustat aukeavat maailmaan siroteltujen piirustusten kautta. Pääjuonta kuljettavista lyhyistä välianimaatioista on mahdotonta sanoa mitään pilaamatta pelikokemusta – vähäeleisiin pätkiin on ahdettu paljon voimakasta kuvakieltä, joka kylmää ensikertalaisen selkäpiitä.
”On valtava sääli, että puhtaasti tutkimiseen nojaava teos päättää pidellä kokijaansa kädestä joka askeleella.”
On äärimmäinen onnenpotku, että pelin tarina jaksaa ajaa pelaajaa eteenpäin, sillä sen maailma ei juuri kutsu tutkimaan. Uppercut Gamesin miehistöön kuuluvien BioShock-veteraanien kädenjälki näkyy graafisessa suunnittelussa vahvasti, mutta vettyneeltä kaupungilta puuttuu persoona. Kaunis ulkokuori ei pelasta maailmaa, jonka jokainen rakennus on kasattu samoista elementeistä. Kaupungissa ei ole minkäänlaisia jälkiä asutuksesta, eivätkä keräiltävät salaisuudetkaan eroa toisistaan ulkoisesti.
Valtaosa peliajasta vietetään Mikun pikkuruisessa moottoriveneessä rakennusten väliä seilaten. Paatin ohjattavuus muistuttaa vastasyntynyttä hirvenvasaa peilijäällä, vaikka vauhtia ei ilman kartalle piilotettuja turboparannuksia ole nimeksikään. Pikaveneily puolestaan muuttaa pelin ruudunpäivityksen diaesitykseksi, mutta ilman sitä pelaaja ehtii kuolla vanhuuteen ennen rantaan pääsyä.
Eipä sillä, että rakennusten tutkiminen sen miellyttävämpää olisi. Kerrostalojen kylkiin on liimattu suoraviivaisia kiipeilyreittejä, joilla ei voi mennä vikasuuntaan, eikä kielekkeiltä voi pudota. Pelaaja jää kaipaamaan haastetta: jos vastaan ei tule vihollisia eikä kiipeily vaadi minkäänlaista hahmotuskykyä, mitä jää jäljelle? Mikun tuskallisen hitaaseen etenemisvauhtiin yhdistettynä mitäänsanomaton kiipeily tuntuu välttämättömältä pahalta matkalla seuraavaan tarinanpätkään.
On valtava sääli, että puhtaasti tutkimiseen nojaava teos päättää pidellä kokijaansa kädestä joka askeleella. Edes salaisuuksien löytämistä ei jakseta uskoa pelaajan kontolle, vaan Mikulle suotu kaukoputki merkkaa salaisuudet karttaan automaattisesti, jos sillä osaa osoittaa oikeaan ilmansuuntaan. Jos teos olisi rehellinen kävelysimulaattori, voisi pelillisen sisällön puutteen antaa anteeksi, mutta välimallin kappaleena Submerged suorastaan turhauttaa puolivillaisella otteellaan. Ideoita on, mutta niistä ei anneta nauttia.
Vaikka keräiltävää riittää taustatarinan palasten, bongailtavien otusten ja veneenpalasten muodossa, pelin varsinaisen juonen voi hurauttaa läpi alle parissa tunnissa. Loppupeli onkin ensimmäistä Assassin’s Creediä ikävässä mielessä muistuttavaa kuvakejahtia kartalla vailla oikeaa löytämisen iloa, mikä kumoaa Submergedin perimmäisen vision täysin. Olisittepa uskoneet itseenne, Uppercut Games.
4/10
Submergedin potentiaalin rippeet näkyvät himmeänä pilkkeenä puuduttavan pelikokemuksen harmaan harson läpi.
Johanna Puustinen