Hatunnoston arvoinen suoritus
Tämä saattaa kuulostaa päivänselvältä asialta, mutta Super Mario Odyssey on todellinen hyvän mielen peli. Se on selvästi tunnistettavissa ehdaksi Mario-seikkailuksi, sillä mukana on iloisia värejä, söpöjä hahmoja ja päähän soimaan jääviä kappaleita. Kaikki tuntuu silti tuoreelta, piristyneeltä ja energialatauksen saaneelta, sillä seikkailu on oleellisilla tavoilla rohkea ja erilainen. Sen ansiosta Super Mario Odyssey pääsee tekemään jotakin hyvin poikkeuksellista: yllättämään.
Viime aikojen Super Mario -pelit ovat kieltämättä olleet tasoloikkanautintoja, mutta niistä on puuttunut suuren seikkailun tunne, jonka monet ovat yhdistäneet sarjaan Super Mario 64:n ajoista asti. Kolmiulotteisten konsolipelien pioneerin tutkimaan kutsuvaa luonnetta on sittemmin hyödynnetty lähinnä Super Mario Sunshinessa, mutta Odyssey räjäyttää pankin upeilla ja toinen toistaan yllättävämmillä valtakunnillaan. Ne eivät ole suoraviivaisia esteratoja vaan eläviä ja tutkimaan kutsuvia maailmoja, joissa Marion loikkimistaidot asetetaan erilaiseen valoon. Tiiviistä koostaan huolimatta valtakunnat pitävät sisällään hämmentäviä määriä salaisuuksia, joiden löytämiseen uppoaa helposti tuntukausia.
Valtakuntien vaihtelusta saamme kiittää pelin hyvin erilaista asetelmaa, jossa vanhan tutun Sienivaltakunnan sijaan leikitään turistia ympäri planeettaa. Bowser on – kuinkas muutenkaan – kaapannut prinsessa Peachin, mutta tällä kertaa selkeästi tositarkoituksella. Pedon monimuotoiset kätyrit sekä tuhovoimaiset ilmalaiva-armadat metsästävät tarvikkeita jättihäihin ja aiheuttavat tuhoa uudenlaisten aavikko-, lumi- ja metsämaisemien lisäksi jopa monien pelaajien kulmakarvat nostaneessa New Donkin kaupungissa. Sen oikeilta ihmisiltä näyttävät kaduntallaajat eivät kuitenkaan ole Odysseyn ainoat kummalliset lisäykset Mario-maailman asukkeihin, sillä jo Bowserin ensimmäinen ryöstösaalis on Tiara-niminen hattuolio.
Marion onneksi Tiaran veli Cappy päättää liittyä päättäväisen sankarimme seuraan jahtaamaan häähumuista jättikonnaa. Tyköistuva lakki muotoutuu pelin tärkeimmäksi pelilliseksi uudistukseksi, sillä Cappy monipuolistaa Marion omia kykyjä hauskoilla tavoilla. Lakin bumerangimaisella heitolla muun muassa napataan kolikoita, tuhotaan tiiliä ja joissakin tapauksissa hyökätään vihollisten kimppuun. Lisäksi heittoradalleen jäävä Cappy toimii jopa ponnahduslautana. Voipa toinen pelaaja halutessaan ohjata Cappya täysin itsenäisesti, minkä ansiosta seikkailuun saadaan kivaa yhteen hiileen puhaltamista muiden Mario-moninpelien kilpahenkisen jäynänteon sijaan.
Heittely tapahtuu melko luontevanoloisesti heilauttamalla Switchin Joy-Con-ohjaimia, joilla Cappy saadaan jopa hakeutumaan lähimpään viholliseen. Mikäli ajatus kapulanheiluttelusta ahdistaa, hutkimista voi onneksi minimoida erilaisilla ohjaustavoilla. Tavanomaisempi napinpainallus totta kai istuu paremmin tarkkuutta vaativan pitkän linjan tosipelaajan käsiin. Onkin nostettava hattua siitä, kuinka Nintendo on Switchin myötä alkanut huomioida erilaisia ohjaustyylejä suosivia pelaajia.
Cappyn tärkein piirre on kuitenkin kyky siirtää Marion tietoisuus lähestulkoon mihin tahansa vastaantulevaan viholliseen ja olentoon, jonka oma lakki on kumottavissa pois päästä. Vaikka paperilla tämä kuulostaa vain uudenlaiselta tavalta korvata Mario-pelien erilaisia kykyjä antavat erikoispuvut, hauska muodonmuutosleikki muuttaa pelitapaa melkoisesti. Aiempaa laajempia maailmoja tulee silmäiltyä hyvin eri tavalla, koska viholliset ovat nyt uhan lisäksi uusia kykyjä ja etenemiskeinoja tarjoava mahdollisuus. Mikäli jokin maailmankolkka tai kieleke tuntuu tavoittamattomalta, on aika muuttaa näkökulmaa. Pitääpä peli myös listaa siitä, minkä hahmon ohjaksiin Mario on matkan varrella päässyt.
”Älyttömän suuresta vaihtelusta huolimatta kaikki toimii ja tuntuu nintendomaiseen tapaan yksinkertaiselta, mestarillisesti rakennetulta ja loppuun asti harkitulta. ”
Mikä parasta, hatunheiton ja muodonmuutosten ympärille on rakennettu monia upeita ja kekseliäitä pelitilanteita, jotka tuntuvat huomattavista ohjausmuutoksista huolimatta luontevilta. Jalkojensa pituutta hallitsevana ruukkukasvina päästään näppärästi etenemään korkeuseroja sisältävissä sokkeloissa, kun taas tankin ohjaksissa Super Mario Odyssey muuttuu hetkessä yllättävän hyvin toimivaksi räiskinnäksi. Yleensä parhaimmat kyvyt pannaan koetukselle mehukkaissa pomotaisteluissa, minkä jälkeen edellinen idea hylätään toviksi ja eteen heitetään taas jokin yhtä arvaamaton ja viihdyttävä elementti.
Valtakuntien keskeisenä ideana on etsiä kuukiviä, jotka antavat tarpeeksi lisäpotkua sankarimme Odyssey-ilmalaivaan, jotta se jaksaa liitää kohti seuraavaa maailmaa. Sympaattinen kapistus toimii siis oleellisena motivaattorina keräilemiseen, mutta se on myös pelaajien tukikohta, johon keräytyvät muun muassa ostettavat vaatekappaleet ja muistoesineet. Vaikka peli soljuu ratkaisun myötä eteenpäin melko suoraviivaisesti maailmasta toiseen, itse maailmat ovat kaukana suoraviivaisesta. Kuukiviä tai vaikkapa erikoiskolikoita voi etsiä haluamistaan suunnista omaan leppoisaan tahtiin ja haluamiaan vihollisia hyödyntäen.
Etenemisen ohella Super Mario Odysseyssa on hauskaa myös jäädä paikoilleen ja katsoa taaksepäin vanhoille alueille uusien löydösten toivossa. Ja löydettäväähän riittää, sillä tarinan edetessä uusille alueille myös vanhoihin maisemiin saattaa avautua uusia piirteitä ja kerättäviä kuukiviä. Nintendo onkin käyttänyt kuukivien kätkemiseen samankaltaisia oppeja kuin The Legend of Zelda: Breath of the Wildin salaisuuksissa. Pelaajat opastetaan uusiin seikkailuihin hyvin usein pelkkien visuaalisten vihjeiden avulla, jotka tunnistaa lähes alitajuisesti maailman uumenista. Usein pelaajien eteen heitetään muun muassa 8-bittisiä tilanteita pikselimäisinä seinämaalauksina tai Super Mario 3D Worldin kaltaisia kolmiulotteisia hyppelyhaasteita erikoisalueina.
Älyttömän suuresta vaihtelusta huolimatta kaikki toimii ja tuntuu nintendomaiseen tapaan yksinkertaiselta, mestarillisesti rakennetulta ja loppuun asti harkitulta. Ehtaan Mario-tyyliin myös viiksivallun ohjaaminen maailmoissa on äärimmäisen tarkkaa, ja jokainen kolmiulotteisista Mario-peleistä tuttu liike onnistuu suoraan selkäytimestä. Ja kuten aina, kuolon korjatessa pelaaja tietää aina, mikä meni vikaan – ja syy on kutakuinkin aina omassa selkeässä kömmähdyksessä. Sujuvat ohjakset eivät tee kuolemista koskaan liian turhauttavia pienistä ärräpäistä huolimatta, sillä seuraavalla kerralla tietää ja osaa paremmin.
Erikoisista teemoistaan ja klassisen Mario-tyylin rikkomisesta huolimatta Super Mario Odyssey on myös erittäin näyttävä peli. Nintendo on oppinut teräväpiirtokaudella tekemään yksinkertaisilla yksityiskohdilla ja monipuolisilla animaatioilla peleistään yllättävän eläviä ja ilmeikkäitä, eikä Super Mario Odyssey ole poikkeus. Mario reagoi moniin asioihin hauskasti, minkä lisäksi vahingoittuminen näkyy selkeästi. Kaktukseen törmääminen jättää piikkejä viiksivallun jättinenään, pommin räjähtäminen mustaa vaatteet, ja aavikolla tarpominen saa vaatteet hiekkaisiksi.
Super Mario Odyssey onkin kutakuinkin jokaisella osa-alueellaan puhdasta kekseliäisyyden ja hauskanpidon voittokulkua. Siinä on riittävästi niin uutta kuin vanhaakin, ja ennen kaikkea uusien yllättävien riskien ottaminen on tuottanut upeasti tulosta. Super Mario Odyssey onnistuu kerta toisensa jälkeen imaisemaan mukaansa seikkailemana – ei pelkästä löytämisen vaan myös pelaamisen ilosta. Se ei ole vain onnistunut jatkaja Super Mario 64:n aloittamalle kaavalle, jollaista Nintendon rakastetun maskotin kovimmat ystävät ovat himoinneet jo pienen ikuisuuden. Se on myös yksi viime vuosien kovimmista peleistä ja kaikkien aikojen parhaista Mario-peleistä.